Äitiys.

IMG_20171110_143027_346.jpg

Olen ollut äiti reilut 6 vuotta. Se on nimike, jota olin toivonut niin kauan kuin muistan. Lisäksi halusin ehdottomasti äidiksi nuorena. Minusta oli kauheaa edes ajatella, että alkaisin “lastenhankintaan” vasta kolmekymppisenä. Toivoin saavani ensimmäisen lapseni viimeistään 26-vuotiaana. Onnekseni kaikki meni hyvin ja olin kahden tytön äiti ennenkuin täytin 26.

20171110_140903

Äitiys on minulle kunniatehtävä. Minulla on kotona kaksi ihanaa lasta, joiden kasvua ja toohotusta saan seurata. Joista saan pitää huolta ja jotka ovat minun vastuullani. Eikä äitiys todellakaan ole aina ruusuilla tanssimista ja joskus sitä on mielessään miettinyt uhmakiukkuavan lapsen myyntiä mustalaisille. Mutta kun se pieni lapsi tepsuttaa paljain jaloin pitkin lattiaa kuulostaen joskus enemmän norsulta kuin hiireltä, tai hän tulee luoksesi ja nappaa käsillään sinua poskista antaakseen pusun, niin sydänhän siinä sulaa. “Äiti mä rakastan sua.” on ehdottomasti maailman kaunein lause. Ja omat lapset menevät aina muiden edelle! He ovat kaikki kaikessa.

20171110_140840

Jouluhurahtanut.

Rakastan joulua! Joulukoristeita. Joulukalentereita. Joulukuusta. Jouluruokia. Joululahjoja. Rakastan sitä kun koti on täynnä rakkaita ihmisiä. Syödään hyvin, vietetään rennosti aikaa yhdessä. Pukki käy ja avataan lahjat. Katsellaan elokuvia ja syödään vähän lisää!

Vuosi pari sitten hankin H&M:stä t-paidan jossa oli paljetein koristeltu lahjapaketti. Ikävä kyllä paitaan tuli pian reikä, mutta se oli ihan loistava jouluun sen aikaa mitä se käyttöä kesti. Kaupoissa on jo vuosia näkynyt söpöjä, ja myöskin mauttomia joulupuseroita ja tänä vuonna totesin haluavani sellaisen söpön joulu/talvipuseron!

Nettiä selailemalla löysin mitä mahtavampia puseroita JA hiuskoristeita. Ja jonkinlaisen asun haluan ehdottomasti jouluksi hankkia!

IMG_20171119_095139_906.jpg

Kattokaa ny! Olen rakastunut!

Mieheni ja siskoni eivät olleet yhtä innoissaan, ja yksi ystäväni nauroi minulle, mutta myönsi omistavansa Yoda-joulupuseron! Hah! En siis ole ainoa joka tykkää vähän erilaisista puseroista!

Tähän vielä minun ja siskoni keskustelua aiheesta:

20171119_103602.png

 

Enää pari viikkoa ja voin kaivaa joulukoristeet esiin! ❤

 

 

Hiuskoristeet: H&M

Paidat: Only

Kun ihmiset vähenivät.

10 vuotta sitten minulla oli paljon kavereita. Paljon ihmisiä joita näin, joiden kanssa vietin aikaa. Oli Paimion pourukka. Niin rakas ja niin mahtava. Porukka joka oli tuntenut toisensa peruskoulusta asti ja silti minä ulkopuolinen olin tervetullut heidän joukkoonsa. Sitten oli noustelaisten sekalainen seurakunta. Ihan pimeä sakki ja siksi osaltaan kai tunsin sopivani heidänkin joukkoonsa. Lisäksi oli tietysti muutama vanha peruskoulusta asti ollut ystävä, jotka kulkivat vielä vierellä, vaikka vähemmän enää nähtiin. Niin ja meidän ihana viittomakielinen ryhmämme. Kolme tyttöä ja neljä poikaa, jotka joka viikko valtasivat Hansan kahvilan. Ajatus niistä illoista hymyilyttää vieläkin. Viittomakielen taitoni ei ilman tuota porukkaa olisi ikinä tullut niin hyväksi, niin nopeasti. Viittomat voi opettaa, mutta kieltä oppii ymmärtämään vain sitä käyttämällä. Ja sitten oli vielä hyvinkin sekalainen sakki ihmisiä opistolla. Ihmisiä joista tuli ystäviä. Meitä oli eri alojen opiskelijoita, eri maalaisia, ja saatinpa me yksi sivarikin haksahtamaan meidän kaveriporukan jäseneksi. Olin todella, todella sosiaalinen ja tulin helposti toimeen erityisesti jätkien kanssa. Ja lisäksi minusta riitti vielä tyttöystäväksikin! Eli en täyttänyt miespuolisilla ystävillä mitään aukkoa, he olivat ihan ja vain ystäviä.

 

Tänä päivänä vain pari hassua ihmistä sukulaisten lisäksi muistaa kysyä minulta, mitä minulle kuuluu ja haluaa oikeasti tietää vastauksen. Se on aika heikkoa sosiaaliselle ihmiselle. Ja se sattuu.

 

Espooseen muutto aikoinaan oli monilta osin iso virhe. Ainoa hyvä puoli oli työkokemus, vuoden asuminen mukavuusalueen ulkopuolella, sekä muutama kiva työkaveri, joista yksi on yhä elämässäni, kiitos somen. Kuitenkin muutto kauas ihmisistä joita ennen näin joka viikko, rikkoi jotakin. Kotona käydessäni yritin jakaa itsestäni kaikille kahdessa päivässä ja tuskailin miten ehdin nähdä kaikki jotka minut halusi nähdä. Ja Espoossa taasen olin yksin. Todella, todella yksin. Sen vuoden aikana muut jatkoivat elämää kotona, kun minä laskin kuukausia ja viikkoja siihen, että pääsen muuttamaan takaisin. Vuoden aikana luonani kävi pari hassua kaveria sukulaisten lisäksi? Osa kavereistani ei tainnut käydä edes minun luonani vaan moikattiin heidän käydessään Helsingissä. Kaverini eivät edes tienneet missä tarkalleen asuin. Sekin sattui.

Vaati paljon aikaa ja työtä saada edes jonkinlainen suhde takaisin  osan kanssa muutettuani kotiin. Mutta paluuta entiseen ei enää ollut ja sen jälkeen ovatki tulleet työt, perheet ja muut, jotka väkisinkin ovat vieneet ihmisten aikaa.

Kaipaan heitä jotka olivat kuin siskoja minulle. Heitä joiden kanssa naurettiin, itkettiin, kasvettiin. Joiden kanssa nukuttiin kiinni toisissamme ja kuunneltiin lempibändejä. Kaipaan heitä jotka olivat kuin veljiä. Jotka kantoivat olalla ja kiusoittelivat kuin siskoaan. Heitä jotka halusivat antaa suojaa pienemmälleen. Heitä jotka opettivat typeriä juoma- ja kolikkopelejään. Heitä joiden takia seuraavana päivänä meillä tytöillä oli rystyset verillä pelissä yllytyksen jäljiltä!

 

Muistot kuitenkin pysyvät. Ja ihmisillä on oma paikkansa sydämessäni. Yhä vieläkin. Ja olen vihdoin oppinut, ettei heitä sieltä voi kukaan viedä pois. Ihmiset ja hetket saan pitää itselläni.

Osa ihmisistä jotka ovat tutustuneet minuun vasta noiden vuosien jälkeen, eivät ehkä osaa edes kuvitella minua 10 vuotta sitten. Tyttöä, jolle oli luonnollista halata ketä vain. Tyttöä, jonka kavereiden keskuudessa oli ihan normaalia istua kenen sylissä tahansa ja yöksi pääsi aina jonkun luokse. Tyttöä, jolla oli kyllä esiintymiskammo, mutta joka siitä huolimatta oli kaikissa kissanristiäisissä esiintymässä. Tyttöä, jolla oli kyllä ajoittaista ahdistusta, mutta joka sai energiansa muilta.

Ehkä siinä on myös yksi syy ahdistukseen. Yksinäisyydessä. Eikä paluuta ole. Ihmiset ovat menneet. Pätkätöiden takia uusia kunnollisia ystävyyssuhteita ei ole päässyt syntymään. Ja ahdistuksen takia en tällä hetkellä kestä kuin tietyt ihmiset ympärilläni.

Ehkä jonain päivänä, kun voin taas hyvin, saan ympärilleni uusia ystäviä. Ehkä ajan kanssa muutamasta tuntemastani huipputyypistä tulee vielä niitä minun oman porukkani tärkeimpiä, joiden kanssa vietetään iltaa.

Kun ei sitä näe…

Ahdistuneisuushäiriössä, kuten muissakin mielialahäiriössä on sellainen hankala juttu, kuin se, ettei se näy.

Jos tsemppaan, ei seuralaisellani ole hajuakaan siitä miten vaikea olo minulla saattaa henkisesti ja fyysisesti olla. Osaan pakon edessä piilottaa sen, ellei se räjähdä hallitsemattomaksi.

Olen saanut kuulla olevani pirteä, iloinen, sosiaalinen. Ja olenkin! Silloin kun ahdistus ei vaivaa. Ja silloin, kun saan sen pidettyä hallinnassa.

Paskinta on se, etten edes nukkuessa ole turvassa tältä. Kun ahdistus alkaa lisääntyä, ilmestyy toisinaan palan tunne kurkkuu.  Seuraavaksi menetän ruokahaluni. Sitten iskevät vatsakivut, närästys, pahoinvointi. Joskus ahdistuksen hiipiessä alitajuntaani alan herätä keskellä yötä pahoinvointiin. Joskus se menee hetkessä ohi, mutta pahimmillaan herään yöllä, pahoinvointi iskee ja sen jälkeen tulee horkka. Tärisen holtittomasti ja menee yleensä 30min – 2h ennenkuin saan oloni tasaantumaan ja pystyn nukahtamaan uudelleen.

Ahdistusta ei toinen ehkä osaa havaita minusta. Mutta käteni saattavat täristä. Saatan itse tuntea kropassani tärinän. Minua saattaa palella. Huono olo hiipii, vatsaa polttaa. Närästää.

Turvallisuus on minulle kaikki kaikessa. Turvaton olo laukaisee ahdistuksen. Ahdistus laukaisee pakoreaktion, josta voi seurata paniikkikohtaus. IMG_20171113_120653_215.jpgTurvallisuus on kuin kuuma kuppi kaakaota, sen kaatuessa sattuu.

Välillä mietin, miten helkkarissa selviän päivästä. Mietin miten kauan jaksan tätä. Ja kuitenkin muistan ne hyvät päivät. Muistan olon voivan helpottua hyvinkin pian. Kunhan saan tarvitsemani. Omaa aikaa, rauhaa. Stressittömyyttä. Nykymaailmassa se ei vain aina ole niin helppoa.

Ahdistus on taas saanut minut otteeseensa. Voin vain toivoa tämän olevan viikon parin kärsimys ja jonain päivänä huomaavani kuinka taas on helpompi olla. Niin se aina käy. Yhtäkkiä huomaa, ettei ahdistus olekkaan enää niin vahvasti läsnä ja on helpompi olla.

Miksi puhun tästä julkisesti. Miksi paljastan heikkouteni. Koska en ole yksin. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on yllättävän yleinen, 4-7% väestöstä kärsii siitä. Yleisin se on alle 30-vuotiailla naisilla. Me emme valitse tätä itsellemme. Ja olisin valmis maksamaan päästäkseni tästä eroon. Haluan puhua tästä, jotta toiset samassa tilanteessa olevat saavat tietää, etteivät he ole yksin.

Kesä, olen valmis!

Okei, kesään on ehkä hiukan vielä aikaa, jotenka kai sitä pitäisi karata Balille jos haluaisi nauttia lämmöstä ja päästä käyttämään uikkareita ja shortseja nyt.

Kuitenkin, shoppailin H&M:n alennusmyynneistä itselleni bikinin yläosan, joka menee hyvin entuudestaan löytyvän mustan alaosani kanssa. Ja lisäksi löysin alle 4€:lla itselleni shortsitkin.

Tälläinen pari niistä tuli:

20171114_144901.jpgPiti kuvata sisätiloissa jostain kumman syystä…

Viime kesänä sai sentään uikkareita ja shortseja käyttää ulkonakin, ja uusi koko uimapukunikin pääsi kesällä ainakin kuvaamisen ajaksi päälle ilman että palelluin! Nyt kun minulla on taas yhdet ihanat uikkarit lisää, niin on ensi kesän parasta olla lämmin!

Tässä on viime kesälle ostamani kokouimapuku, ja vanhat farkkushortsini, jotka silloin tarkeni kuvata ulkona:

IMG_20171114_144126_180Kuviot on selkeästi minua eniten houkutteleva juttu uikkareissa! Minulla on meinaat yhdet kuparisen oranssit bikinit ja yhdet valkovihreät bikinit, joissa molemmissa on kuviointia. Toivottavasti ensi kesän voi kulkea uikkareissa! Tai sitten täytyy alkaa tosissaan miettiä muuttoa muualle!

IMG_20170727_200859_943.jpgTämän kuvan mieheni nappasi viime kesänä ja tässä näkyy vähän sitä kuparin oranssia yläosaa ja yhdet lempishortsini! Viime kesänä todistetustu tarkeni myös vähissä vaatteissa! Toisin kuin tällä hetkellä!

Terkuin kerrospukeutuja!

Minä ja ammattiminä.

Olen perusluonteeltani kiltti, sosiaalinen ja avulias. Se joka muistaa lähettää kiitosviestin ja kehua jotakuta tai jotakin vain koska siitä tulee hyvä mieli minulle ja vastaanottajalle. Olen se joka tykkää lähettää synttäri- ja joulukortteja, ja rakastaa niiden saamista.
Osaan myös olla paha suustani ja hyvinkin ilkeä puolustaessani itseäni ja omiani. Enkä kaihda keinoja pitäessäni huolta omistani. Tämän puolen tosin näkevät vain harvat.

Töissä tuppaan olemaan se jokapaikan höylä. Olen ollut sitä vuosia. Ja varmaan juurikin luonteeni takia.

Solahdan yleensä tuosta vain uuteen ryhmään. Otan lapset omikseni ja autan kaikkia. Tästä sain kiitosta jo opiskeluaikoina, kun harjoittelun ensimmäisenä päivänä nappasin lapsia sohvalle ja syliini lukeakseni heille kirjaa. Minulle se oli luonnollinen teko, mutta sain kuulla ohjaajaltani osan harjottelijoista olevan ensin tarkkailijoita ja osan olevan koko harjoittelun aikana kykenemättömiä moiseen läheisyyteen. Minulta se tuli ajattelematta. Mitä aikuisiin tulee, keskustelen helposti eri ikäisten kanssa ja olen aina löytänyt paikkani työyhteisöissä. Olen jokaisessa työpaikassani toiminut oman “työpisteeni” lisäksi muissa luokissa ja ryhmissä. Joskus hetken sijaisena, joskus pidempiaikaisenakin. Etenkin kolmessa viimeisessä työpaikassani minua on käytetty useammassa ryhmässä. Yhdessä päiväkodissa muutama vuosi sitten tunsin kaikki lapset ja työskentelin kaikissa 4 ryhmässä. Ja jokaisessa tunsin oloni kotoisaksi. Se olikin urani aikaisista paikoista se lämminhenkisin ja se jota lämmöllä yhä ajattelen.

Koulumaailmassa työskennellesäni minulla oli oma kotiluokkani, mutta lisäksi työskentelin kahdessa muussakin luokassa ja olin vielä valinnaisaineissa avustajana, sekä iltapäiväkerhossa ohjaajana. Tunsin suurimman osan kahden koulun henkilökunnasta ja todella hyvän osan lapsistakin. (Tätä nykyä nuo kaksi koulua ovatkin yhtä ja samaa koulua, integroituiva hiljalleen.)

Kuitenkin, vaikka minun on helppo sopeutua aina uusiin paikkoihin, on se myös väsyttävää. Minulla ei ole vuosien aikana tiukaksi nivoutunutta työkavereiden piiriä. Tutustun aina uusiin ihmisiin ja ystävystyn heidän kanssaan, ja sitten pestini loppuu. Ja vaikka miten on tultu toimeen ja aluksi saatetaan pitää vielä yhteyttäkin työsuhteeni loputtua, niin jossakin kohtaa yhteydenpito kuitenkin katkeaa. Minulla ei ole tutun ja turvallisen työpaikan tuomaa turvaa. Joka kerta olen saanut opetella uuden opettajan tai uusien työkavereiden tavoille. (Yhtä kertaa lukuunottamatta kun pääsin kesken lukukauden takaisin entisen työkaverini luokkaan, työskentelemään tutun opettajan kanssa jota todella arvostan). Olen monen monta kertaa saanut miettiä mistä löydän seuraavan työpaikan.

Kiitos tämän kaiken olen toki aina vain parempi sujahtamaan uuteen työpaikkaan ja nappaamaan kiinni tehtävistä. Olen aina vain taitavampi panemaan merkille eri ihmisten toimintatavat ja myötäilemään niitä. Mutta se väsyttää eri tavalla kuin vuosikausia samassa työpaikassa olo ja oman paikkansa vakauttaminen.

Hauskinta tässä on se, että ammattini: viittomakielen ohjaaja, on melko uusi. Ensimmäiset valmistuivat 2000-luvulla. Kun valmistuimme, sai luokkamme tehdä vielä työtä ja jakaa tietoa ammatistamme, jotta meitä ryhdyttiin palkkaamaan helpommin. Opiskellessani 3 vuotta, opin viittomakielen, suoritin K-tason tentin kiitettävin pistein, sain opetusta lasten, erityislasten, vanhusten ja kehitysvammaisten ohjaamiseen. Kävin  kuurosokeuden kurssin ja opin taktiiliviittomisen niin hyvin, että opettaja tokaisi minun olleen varmaankin kuurosokea edellisessä elämässäni. Olen tehnyt lopputyön vinkkipuheella ja osaan useita vaihtoehtoisia kommunikointitekniikoita.

IMG_20171113_205603_022.jpg

Hyvästä ja kattavasta 120 opintopisteen ammattitutkinnosta huolimatta tiedän ainakin yhden kaupungin päättäneen, etteivät he vakinaista lastenhoitajan paikkaan meitä viittomakielen ohjaajia. Voimme kyllä työskennellä määräaikaisina heillä vuosia. Mutta vakituista virkaa he eivät meille anna lastenhoitajana. Palkitsevaa eikö?

Olen hyvä työssäni. Todistetusti. Olen saanut työsuhteeni loppuessa halauksia ja on vuodatettu kyyneliäkin. “Me kyllä niin mielellään oltais pidetty sut” on myöskin tullut kuultua. Olen tehnyt alani töitä jo ennen valmistumistani, eli jo sellaiset 10 vuotta. Ja vaikka työ on minulle helppoa ja olen siinä hyvä, mietin alanvaihtoa. Ainahan sitä voi palata vanhan ammattinsa pariin vaikka 10 vuoden tauon jälkeen. Kuitenkin se isoin mutta tässä on se, että mitähän sitä sitten lähtisi joskus tulevaisuudessa opiskelemaan. Haluaisin sen olevan jotakin sellaista, jossa ei olisi pätkätöitä, eikä jatkuvaa työpaikan vaihtoa. Katsotaan mitä keksin!

Onnea on mies joka…

Välillä on hyvä miettiä, mitkä asiat puolisossa tekee onnelliseksi ja mitä ihania pieniä asioita toinen tekee sinun eteesi. Etenkin pitkässä parisuhteessa ja lapsiperheen arjessa toista olisi helppo alkaa pitämään itsestään selvyytenä kaiken keskellä, ja siksi juuri ne pienet muistamiset ja teot ovat kovin tärkeitä.

Siispä, onnea on mies joka:

♡ laittaa flunssaiselle vaimolleen burana-juoman pyytämättä IMG_20171025_222405_887.jpg

♡ metsässä samoillessamme vaan hörähtelee hyväntahtoisesti vaimolleen, joka silittelee pehmoisia sammalia kallioilla

♡ vaihtaa vaimonsa autoon talvirenkaat ennen lumipyryjen saapumista

♡ parturissa käydessään nappaa vaimolleen tämän kauan jo himoitsemaa sushia20171025_224506

♡ sohvalla torkuessaan nostaa kätensä ja kutsuu lämpöiseen kainaloon

♡ ei ikinä lähde töihin ilman, että ensin käy antamassa suukon, vaikka vaimo olisi kuinka syvässä unessa

♡ toteaa aina, että kyllä tästä jotenkin selvitään

♡ joka osaa vaikka mitä! Esim. laittaa takapihan kuntoon, kaataa ja tehdä polttopuut, rakentaa puuvajan ja  tehdä parvekkeelle leponurkkauksen vaimon sellaisesta haaveiltua

♡ joka on aina ollut valmis vaihtamaan lasten vaipat ja nukuttanut rinnan päällä vastasyntyneitä nyyttejä, sekä kantanut heitä metsäretkillä vähän isompinakin tyttöinä!

IMG_20171110_230542_716.jpg

♡ ei pelkää kotitöitä, vaan hallitsee imuroinnin, pyykinlaiton ja on tiskikoneen mestaritäyttäjä

 

Monista asioista onni koostuu! ♡

Kaunista talveksi.

Nyt on pihalle hankittu callunoita ja kartiokuusi! Rakastan pihakukkia ja haluan niitä olevan ympärivuoden. Pöydälle tuli ihanaan ruukkuuni kaksi vaalean liilaa callunaa ja tolppiin valitsin punaiset callunat! Enää täytyy löytää parvekkeelle jokin kiva kukka pöllökoristeeseen, sekä uudet kynttilälyhdyt. Olemme haaveilleet myrskylyhtyjen näköisistä, muttei ole kivoja tullut vastaan. Pihalle saimmekin ihanat lyhdyt, jotka äitini oli löytänyt. Joku oli jättänyt ne “saa ottaa” lappusen alle ja niimpä ne muuttivat9 meille! Pienempi niistä on kannon päällä terassilla ja toinen isompi puun luona.

IMG_20171026_075418_358.jpg

Tällä hetkellä täällä ei ole lunta, vaan lämpötilat ja ilmat muistuttavat enemmän syyskuun kelejä! Jouluksi toivon lunta!

Muhku!

IMG_1063.JPG

Esittelin tämän NewYorkerista ostamani takin jo viime vuonna vanhan blogini puolella. Mutta koska se on edelleen aivan ihana, niin päätin esitellä sen uudellen!

Kuva on siis otettu jo aikoja sitten, ja nyttemmin takista jo näkee, että se on käynyt pesukoneessa. Se ei ole ehkä ihan yhtä muhkea enää, ja kangas on alkanut nyppääntyä, ja hupunkin tässä eräänä päivänä ompelin siihen kiinni, kun iso osa sitä pitävistä napeista oli kadonnut.

Kuitenkin tuo muutaman kympin takki menee ainakin tämän talven varmasti vielä hyvin käytössä ja on aivan loistava pieniin pakkasiin! 🙂

SILMÄLASIT.

Silmälasit ovat kiva juttu. Niiden avulla näen tarkasti, eikä minun tarvitse siristellä tai tihrustaa. Minulla on vain hiukan heikentynyt kaukonäkö, ja isoimman avun lasit tuovat taittovikaani. Etenkin väsyneenä huomaan tarvitsevani laseja. 👓

Lasit ovat siis kiva keksintö. Ja ne näyttävätkin kivoilta. Mutta! Pitääkö niiden likastua jatkuvasti?

Ennen silmälaseja ihmettelin joskus toisten lasien likaisuutta. Että kuinka ne edes saa niin likaisiksi! No, en ihmettele enää. Kun teet esimerkiksi ruokaa, niin vaikkapa jauhelihaa paistaessa mahdollinen rasva päätyy laseihin. Kasvovoide klähmästää lasit. Omat sormenjäljet päätyvät joskus laseihin, puhumattakaan lasten pienistä sormista! Laseja saa pestä ja puhdistaa oikeasti ihan jatkuvasti!

Kuitenkin mielelläni omistaisin useammatkin lasit ja joissakin tilaisuuksissa piilaritkin voisivat olla kivat. Piilolinsseille en kuitenkaan ole ajatustakaan vielä kauheasti suonut, koska pärjään myös ilman laseja, ja niin halutessani voin ilman myös olla.

Ja koska tosiaan pärjään ilman laseja, olen joskus vasta autossa matkalla töihin tajunnut, että lasit ovat kotona keittiön pöydällä. Eipä tuo tahtia ole haitannut! 😄

IMG_20171106_162206_066.jpg

Olen käyttänyt silmälaseja nyt pian kaksi vuotta ja helposti ne sujahtivat osaksi omaa tyyliä!

Psst… joskus nuorempana minulla oli siniset piilarit. Hankimme piilarit ystäväni kanssa ihan muuten vaan, kun sellaiset jostain tarjouksesta sai! 😄