Pitkästä aikaa ahdistuksesta.

Aloin eräänä päivänä muistella niitä aikoja, jolloin ahdistukseni oli pahimmillaan. Siitä on jo luojan kiitos pitkä aika, vaikka ahdistus jonkun tasoisena tulee mahdollisesti kulkemaan kanssani läpi elämän.

Minun perusahdistukseni aiheuttaa pääasiassa vatsaoireita. Ja kun perusahdistus pahenee esimerkiksi stressin myötä, astuvat kuvaan ruokahaluttomuus, pahoinvointi ja väsymys. Silloin kaipaan omaa rauhaa ja sosiaaliset tilanteet tulevat vaikeiksi.

Pahinta ahdistus on ollut lääkekokeiluiden aikana. Escitalopramia söin joskus 5mg annosta, joka on normaalia pienempi annos, mutta riittävä minun ahdistukseeni. Söin sitä pari vuotta ja lopetin odottaessani kuopustamme. Lääkkeen aloituksesta sain ne perus pahoinvoinnit, levottomuudet, unettomuudet jne. Ekat viikot olivat ihan hirveitä ja kävin tiputuksessakin, koska en kesäkeleillä saanut juotua riittävästi kamalan olon takia. Vointini kuitenkin tasaantui muutaman viikon jälkeen ja jatkoin lääkkeen käyttöä, vaikken tiedä oliko siitä loppupeleissä kuinka paljon apua. Kävin nimittäin silloin samalla terapiassa parin vuoden ajan, kunnes silloinen terapeuttini totesi meidän voivan kuntoni puolesta lopettaa tapaamiset.

Kun lopetin lääkkeen raskausaikana, en saanut pahoja vieroitusoireita. Ensin puolitin lääkkeen. Sen jälkeen otin sitä joka toinen päivä ja lopulta tiputtelin lääkkeen kokonaan pois. Pientä pahoinvointia ja jännittyneisyyttä saattoi olla, mutta ei sen pahempia oireita. Joten lääkkeen lopetus oli kohdallani sentään helppo, verrattuna siihen mitä joiltain olen kuullut.

Myöhemmin, kun ahdistukseni paheni normi ahdistuksesta siihen, että painoni alkoi kolista alaspäin, ja olin todella väsynyt ahdistukseen ja sen aiheuttamaan oloon, päätin kokeilla taas escitalopramia, samalla 5mg annostuksella. Senn määräsi terveyskesluslääkäri puhelimitse, koska lääke oli tuttu. Tällä kertaa tosin aloitusoireet olivat pahemmat. Ja nimen omaan ne henkiset oireet. Kun oireet eivät tällä kertaa alkaneet helpottaa parissa viikossa, varasin lääkärille ajan. Terveyskeskuslääkäri teki omat diagnoosinsa ja ehdotti toista lääkettä. Minä pyysin lähetettä psykiatrian polille ammattilaiselle. Lääkäri halusi minun ensin kokeilevan uutta lääkettä. Jumalauta. Mitään niin hirveää en ole koskaan kokenut. Ekat aamut aloitin vessassa yökkäilemällä. Mikä oksennuskammoiselle oli aika kamalaa. Henkiset oireet olivat kuitenkin ne kaikista pahimmat. Olin paniikkikohtauksen partaalla 24/7. Pelkäsin kaikkea, sain kauhukuvia ja hereillä ollessa tuntui kuin olisin nähnyt painajaista. Aivoni kävivät ihan ylikierroksilla. Lääkäri sentään soitteli ja kyseli vointiani. Kun kerroin voivani huomattavasti huonommin, kuin mitä ennen lääkettä, käski hän minun jatkaa sen syömistä vielä muutaman viikon. Lopulta terapeuttini kanssa totesimme, että lääke on lopetettava, koska se oli romahduttanut kuntoni totaalisesti. Ilmoitin asiasta lääkärille ja käskin häntä vihdoin kuukausien anelun jälkeen laittamaan lähetteen psykiatriselle. Vihdoin hän kirjoitti lähetteen ja pääsin muutaman viikon odottelun jälkeen vihdoin ammattilaiselle.

Ja kiitos siitä! Minut nimittäin otti vastaan mitä ihanin psykiatrian lääkäri, joka edelleen on minun lääkärini. Hän kertoi, että terveyskeskuslääkärin tekemä diagnoosi oli täysin väärä (olin hänen mukaansa keskivaikeasti masentunut) ja tämän määräämä lääke oli minun oireistolleni aivan väärä. Psykiatri sanoi heti, että masennusta minulla ei ole, selkeästi vain pahaksi päässyt yleinen ahdistuneisuus. Ei ollut kuulemma ihme, että oloni oli ollut niin kamala, koska määrätty lääke ei sopinut tilanteeseeni. Olin saanut siitä oireita, joista en ollut koskaan aikaisemmin kärsinyt, ja se oli pahentanut oloani kymmenkertaisesti siitä, mitä oloni oli ennen lääkettä ollut.

Koska lääke piti taas lopetella hissukseen, kärsin sen aiheuttamasta olosta vielä KUUKAUSIA. Ottaa nimittäin oman aikansa ennenkuin lääke täysin poistuu kehosta, ja sen lisäksi piti terapiassa saada lääkkeen aiheuttamat pelkotilat purettua. Se oli ihan yhtä helvettiä. Menetin lääkekokeilun takia lähes puolivuotta normaalista elämästäni! Pelkotilojen lisäksi olin niin levoton ja ahdistunut muutaman viikon, etten kyennyt edes television ääreen rauhoittumaan. Puuhasin koko ajan jotakin pientä, ja samalla koitin olla paras mahdollinen äiti lapsillemme. Kiitän kyllä läheisiäni, jotka olivat tuohon aikaan paljon kanssamme.

Sittemmin en ole suostunut lääkekokeiluihin vaan olen luottanut terapiaan. Vaikeisiin tilanteisiin minulla on Opamox. Sen avulla aikoinaan saatiin toisen lääkkeen aiheuttamia pelkotiloja laannutettua ja silloin lääkäri käski syömään sitä kuurina parin viikon ajan, jotta mieleni sai rauhoittua sen toisen lääkkeen aiheuttamasta sotkusta. Tätä nykyä en halua Opamoxia perusarjessani käyttää, koska kuten kaikki rauhoittavat, toleranssi sen suhteen kehittyy nopeasti. Se on siis ainoastaan tiettyjen tilanteiden kainalosauva (lue vaikeisiin sosiaalisiin tilanteisiin). Psykiatrian lääkäri on kertonut yhdestä miedosta lääkkeestä, jota voisin halutessani varovasti kokeilla, mutta emme ole toistaiseksi nähneet tarvetta siihen ja koko ajan minun on annettu päättää haluanko lääkkeitä vai en. Kaiketi koska terapia osoittautui minulla niin toimivaksi. Minulla on ollut turvallinen olo nykyisen lääkärini käsissä. Häneltä kuulin myöskin sen, että se käyttämäni 5mg escitalopram oli aikoinaan minulle vallan sopiva annos, vaikka terveyskeskuslääkäreiltä sain aina kuulla sen olevan NORMAALIA pienempi annos, jota olisi voinut nostaa. Onneksi en kuunnellut heitä vaan totesin olevani tyytyväinen pienen annoksen kanssa.

Voin kertoa, etten IKINÄ enää antaisi terveyskeskuslääkärin määrätä minulle tai läheiselleni mielialalääkkeitä. Vaadi sinäkin pääsyä ammattilaiselle, joka tietää mitä tekee. Ihan noin niinkun kantapään kautta opittuna neuvon. Niitä kun nykyään tuputetaan kuin karkkia joka vaivaan ja jokaiselle, ja lähetetään sitten kotiin.

Lisäksi on sanottava, että kerrottuani lääkkeiden aiheuttamista sivuoireista, koin uskomatonta vähättelyä lääkäreiltä. Kerran jopa päivystävältä psykiatrilta, jolle soitin. On järkyttävää, että lääkäri voi väittää, ettei lääke aiheuta moisia oireita, tai että ei KOSKAAN ole nähnyt moisia oireita, vaikka ne lääkkeen sivuoireluettelossakin on mainittu. Myöskään “tämä on todella käytetty lääke” ei kiinnosta paskan vertaa, jos se tekee toisen olosta kamalan! Olen kuullut aikuisista ihmisistä, jotka ovat lääkkeiden takia itkeneet vanhempiensa sylissä ja nähneet mitä kamalimpia painajaisia lääkkeiden takia. Ei ne sivuoiremaininnat lääkkeisiin ole tyhjästä sinne ilmestyneet ja jotkut ovat herkempiä saamaan niitä. Lääkärin on turha vähätellä, kun ei tiedä paskaakaan siitä, mitä toinen joutuu käymään läpi.

Ja jos lääkäri käskee sinun vain jatkaa lääkkeen syömistä, kuten tk-lääkäri käski minun, vaikka oloni vain huononi… Niin ei! Psykiatrian lääkärini sanoi, että vaikka lääke alkaa masennukseen tai ahdistukseen auttaa yleensä vasta muutaman viikon jälkeen, niin sivuoireiden pitäisi hävitä viikossa kahdessa. Jos näin ei tapahdu, lääke on väärä. Tämän jälkeen hän sanoi minun olleen oikea sissi, kun kärsin sen toisen lääkärin ohjeiden takia viikkoja. Onneksi päätin lopettaa lääkkeen terapeuttini kanssa. Onneksi uskalsin sanoa vastaan lääkärille!

 

Vuosien terapian avulla olen saanut ahdistukseni nyt suht hyvin hallintaan ja oppinut mitkä asiat vaikuttavat siihen. Stressi on yksi pahimmista oireiden aiheuttajista. Univaje voi myöskin aiheuttaa oireita. Hormonaaliset vaihtelut tekevät elämästä hankalampaa kerran kuukaudessa, eikä auta kuin kestää se. Hyvä, mieluisa ja tasainen elämä olisi siis kaikkein parasta, vaikkei sekään 100% ahdistusvapaata takaisi. Eikä nykymaailmassa moista tasaisuutta saavutetakkaan ihan noin vain.

Isoin ongelmani tällä hetkellä on torikammoni. En halua ihmismassoihin, mutta kun saan omat hommani hoitaa omaan tahtiini ja olla “yltiösosiaalinen” vain hyvinä päivinäni, on kaikki hyvin. Ongelmia tulee silloin kun minulla on sovittuna tapaamisia sinne ja tänne, täytyy hoitaa lasten neuvolat ja hammaslääkärit ja yhteen viikkoon kasaantuu perusjuttujen lisäksi liikaa. Tällöin ylikuormitun, ahdistus lisääntyy ja tarvitsen pari kevyttä päivää kasatakseni jälleen voimiani.

 

Kun ahdistus on ollut pahimmillaan, olen vain yrittänyt selvitä päivästä toiseen ja odottanut, että jonain päivänä helpottaa. Ja helpottihan se. Kuitenkin joka kerta on toipumiseni kestänyt kauemmin ja siksi nykyään pidän oikeuksistani kiinni kynsin ja hampain, enkä suostu enää pompoteltavaksi. Tiedän arvoni ja tiedän myös minkä verran minä kestän. Ja se on paljon, muttei loputtomasti. Enää en aio ryhtyä kynnysmatoksi. En töissä, en ihmissuhteissa, en missään. Osaan sanoa nykyään vastaan ja päästää myös ahdistuksen aiheuttajista helpommin irti. Olen kasvanut henkisesti paljon viimeisen 4 vuoden aikana. Ja siitä saan kiittää viimeisintä terapeuttiani, jonka kanssa teimme yli 3 vuotta tiivistä yhteistyötä. Nyt uskallan elää elämää, joka sopii minulle, muista piittaamatta. Nyt luotan itseeni ja osaamiseeni.

 

Ahdistuksessa ketuttaa usein se, että tiedät sen olevan lähtöisin sinun pienestä päästäsi. Vaikka syyt sen takana ovatkin suuremmat ja vallan hyvät, eikä sitä itsellensä tahdo, siitä syyttää joskus itseään. Samoin sitä alkaa helposti miettiä myös, että miksi minä. Miksen minä saa elää normaalia elämää? Miksi tämän paskan pitää tehdä elämästäni hankalaa? Ja kettumaisinta on se, että vaikka haluaisit ja yrittäisit ja päättäisit, että nyt selviät siitä tai tästä hommasta, voivat psykosomaattiset oireet tai paniikkikohtaus iskeä lupaa kysymättä.

Ahdistus ei ole sama asia kuin masennus, mutta oireet voivat muistuttaa toisiaan. Ja pahaksi päässeenä ahdistus voi saada seurakseen myös masennuksen. Näitä ei usein peruslääkäri osaa erottaa toisistaan, ja sen takia suosittelen vastaan taistelua ja ammattilaiselle pääsyn vaatimista. Tavan lääkärin ammattitaito ei ole riittävä muuhun, kuin pikaiseen tilan arviointiin ja lähetteen tekemiseen, jotta pääset oikeanlaisen avun piiriin.

Jos ahdistuksenpirulainen on nielaissut sinut, niin taistele vastaan. Pystyt siihen. Se helpottaa, vaikkei tänään tuntuisi siltä. Minä olen taistellut sieltä useammankin kerran pois. Sinäkin pystyt siihen!

 

Yritän itselleni muistuttaa aina, että eteenpäin on menty. Paljonkin. Eteneminen voi välillä olla hidasta, välillä mennä harppauksin ja takapakitkin ovat normaaleja.

Yksi toiveistani on, että asiat jotka nyt ovat minulle vaikeita, ovat jonain päivänä taas yhtä helppoja kuin mitä ne olivat vielä jokunen vuosi sitten.

IMG_20190217_100058_970.jpg

P.S. Käy allekirjoittamassa terapiatakuuta koskeva kansalaisaloite täällä.

4 thoughts on “Pitkästä aikaa ahdistuksesta.

  1. Sinun kirjoituksesi ahdistuksesta ja esim. Pupulandian Jennin kirjoitukset masennuksesta ja terapiasta ovat mielestäni olleet todella hyviä ja auttaneet tajuamaan, että hei, en ole yksin näiden ahdistusteni kanssa, vaan se on ihan tavallista ja sitä voi olla kenellä vaan, sellaisillakin, joista ei todellakaan päälle päin arvaisi. En myöskään jotenkin aiemmin tajunnut, että terapiassakin käy viikottain ihan tavallisia ihmisiä, eikä sinne menoa pitäisi turhaan pitkittää tai hävetä, jos on tarve ja mahdollisuus mennä! Ajatusmallini ovat muuttuneet ja olen tajunnut, ettei se ole minun vikani, jos kärsin ahdistuksesta, vaan siihen on voinut moni asia vaikuttaa ja minulla on mahdollisuus hoitaa itseäni – hoidanhan kehoanikin, jos se on rikki tai kipeä, niin miksi ei sitten mieltä terapiassa, ei siinä pitäisi olla mitäön kummallista. Onneksi työterveyslääkärini oli tarkkana ja laittoi minut työterveyden kautta huipulle psykiatrille, jotta pääsin kelan tukemaan terapiaan 🙂 Vieläkään en ole uskaltanut kaikille kertoa terapiassa käynnistä, sillä valitettavasti tiedän, että esim. jotkut sukulaiset näkee sen yksinomaan huonona asiana / pitäisivät minua ihan kahelina ja epäonnistuneena ihmisenä, ja vielä juoruilisivat asiasta muille epätoivottuun sävyyn. Toivottavasti asenteet ja käsitykset näistä asioista muuttuisi pikkuhiljaa toiseen suuntaan ja niihin suhtauduttaisiin ymmärtäväisemmin ja tavallisina asioina tulevaisuudessa. Parannusta on mielestäni jo tapahtumassa ja yksi tekijä siinä on juuri asioiden esille nostaminen esim. vaikka blogeissa! Ja voin niin allekirjoittaa tuon, että ahdistus kasvaa huomattavasti, jos on liikaa stressiä ja kalenteri täynnä ohjelmaa. Koetan aina pitää viikolla sellaisia tyhjiä päiviä, ettei tarvitse töiden jälkeen tehdä mitään, niin jaksaa paremmin, sekä pitää riittävästi täysin vapaita viikonloppuja.

    Liked by 1 person

    1. Kiitos kommentistasi! ❤

      Mä olen kulkenut tätä tietä jo sen 6 vuotta ja jossain kohtaa päätin, etten suostu häpeämään! Nykyään sanon jo näöntarkastukseen mennessä optikolle, että mulla on paniikkihäiriö (moni ymmärtää sen nimen helpommin) ja täten mun ei tartte esittää mitään ja teen tilanteesta itselleni helpomman. Kaikki ei tähän pysty, eikä tarttekkaan, mutta mä olen ottanut sen linjan. 🙂

      Ja tiedän joidenkin ehkä pitävän itseään minua parempana tai ajattelevan minun vain olevan heikko ja surkea tapaus, mutta minä tiedän paremmin. Minä tiedän, että yksi häiriöni ylläpitäjistä oli pitkään se, että yritin väkisin hoitaa kaiken ja otin kaiken vastuulleni. Eli toisin sanoan minä olen ollut liian vahva, enkä heikko. Nimittäin kukaan ei pärjää hoitaen kaiken yksin apua pyytämättä.

      Hienoa, että olet päässyt avun piiriin ja osaat ottaa itsellesi vapaa-aikaa. Ja siksi mä täällä avoimesti jorisen, kun olen huomannut teidän lukijoiden kommenttien ja yksityisviestien kautta, että vieläkään ei vertaistukea ole riittävästi ja edelleen nämä asiat on tabuja. Vaikka yhä useampi meistä käy terapiassa! Mä itseasiassa olen sitä mieltä, että kaikkien ois hyvä ottaa kerran elämässään 3kk terapiajakso. 😂

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s