Joskus jään kotiin.

Vaikka voinkin jo todella paljon paremmin, kuin jokunen vuosi sitten, ei ahdistuneisuushäiriöni ole kadonnut minnekkään.

Vihaan kaikenmaailman tapaamisia. Siis virallisia sellaisia. Pankit, työsopimusten allekirjoittamiset, jne. Kaikki aivan karseita.

Sosiaaliset tilanteet väsyttävät minua eritavalla kuin ns. tervettä ihmistä. Rakastan nähdä sukulaisia ja ystäviä, haluaisin nähdä heitä useamminkin. En vain kykene olemaan sosiaalinen joka päivä. Jos samalle viikolle osuu neuvolaa, hammaslääkäriä ja ties mitä, vihaan viikkoa jo valmiiksi. Selviän siitä, mutta se väsyttää minut ihan täysin ja odotan vain viikonloppua.

On ollut tilanteita, kun olisin halunnut lähteä Turkuun, mutten ole yksinkertaisesti pystynyt, koska olen ollut niin poikki. Olen voinut edellisenä päivänä viettää mitä kivoimman päivän Naantalissa, eikä sen kaiken järjen mukaan olisi pitänyt rasittaa minua mitenkään. Kuitenkin olen siinä kunnossa, että illalla sammun ongelmitta ja silti vielä seuraavanakin päivänä makaan sohvalla todeten, etten jaksa mitään. Ja siis oikeasti, en mitään! Mikä on itsellenikin outoa, koska 10 vuotta sitten vietin viikonloppuni mieluiten kyläluutana.

On päiviä, jolloin edelleen totean, että tänään en lähde kauppaan. Ajatus ihmisistä ja 10km välimatkasta ahdistaa jo valmiiksi niin, että annan olla. Tilataan kauppakassi. Pääsee helpommalla. Sitä vartenhan ne ovat. Hyvänä päivänä voin käydä apteekissa, ruokakaupassa ja Tokmannillla.

Ahdistuneisuushäiriö on paskaa. Kuten olen ennenkin sanonut. Vika on korvieni välissä, mistä se valuu oireina vatsaani, istahtaa rintakehäni päälle, kuumottaa hartioitani ja saa toisinaan vihaamaan kaikkea. Taistelen sitä vastaan, lähden ihmisten ilmoille, koska tiedän oikeasti rakastavani sitä ja saan siitä jonkinlaista energiaa. Saan siitä positiivista palautetta itselleni. Se vaan vaatii minulta paljon.

Toisinaan vihaan kotiin jäämistä, vaikka tiedän tarvitsevani sitä. Tarvitsen akkujen latausta. Olen joskus väen vängällä mennyt ja tehnyt. Hoitanut työn, arjen, ja kyläilyt, kunnes olen ollut pelkkä ahdistuspallo, joka herää keskellä yötä paniikkikohtauksiin ja pelkää astua ovesta ulos. En halua sitä enää. Olen taistellut itseni sieltä pohjamudista jo niin monta kertaa, että teen kaikkeni välttääkseni sen. Joka kerta se on ottanut enemmän aikaa. Joka kerta olen palautunut huonommin ja jäänyt herkemmin ahdistuvaksi.

Olen joskus ollut niin huonossa kunnossa, ettei sitä edes ymmärrä kuin läheisimmät ihmiset jotka silloin minun kanssani olivat. Enkä halua kokea sitä enää koskaan! En halua menettää ruokahaluani ja laihtua 10 kiloa. En halua menettää yöuniani niin, että päivisin olen kuin kävelevä zombie. En suostu enää lääkäreiden koekaniineiksi lääkkeisiin, joiden pitäisi helpottaa oireita, mutta sen sijasta pahentavatkin niitä.

Olen matkan varrella oppinut paljon. Olen oppinut sanomaan ei ja ottamaan sen mitä minä ansaitsen. Olen oppinut keinot helpottaa omaa oloania ja oppinut välttämään niitä, mitkä ajavat auttamattomasti päin ahdistusta.

Vihaan sitä, että suurin osa ystävistäni on hylännyt minut. He eivät ymmärrä minua. En minä halua kieltäytyä ravintolailloista. En minä halua jäädä yksin. Mutta ne vitun ihmismassat salpaavat hengen ja haluaisin huutaa päästäkseni pois. Miksi siis lähtisin. Miksi sitä paitsi sen on aina tarvinnut olla minä joka lähden ja tulen ja joustan. Jossain kohtaa ymmärsin, ettei se ole ystävyyttä. Luovutin ja jäin mieluummin yksin.

Ja sitä minä nyt olen, helvetin yksin. Minä, jonka ympärillä vielä 12 vuotta sitten oli enemmän kuin riittävästi ihmisiä. Olen niin saatanan yksin, että sattuu. Ja yksi niistä harvoista ihmisistä, joka ymmärsi mitä tämä on, menehtyi jokin aika sitten. Hän, jonka kanssa tästä kaikesta oikeasti pystyin puhumaan. Minun ystäväni, yksi niistä vähistä ystävistäni. Ja minun on ikävä häntä.

 

Elämäni kaipaa muutosta. On kaivannut jo kauan. Jo useamman vuoden ajan olen tuntenut olevani alamäessä. Enkä itsestäni riippuvista syistä. Aina on löytynyt joku joka törkkäsee vähän alemmas. Ja jos olen onnistunut sieltä kapuamaan jo vähän matkaa ylöspäin, on tullut joku toinen ja tuupannut vähän lujempaa. Vaikka kuinka olen yrittänyt parhaani, joustanut ja mennyt jaksamisteni äärirajoilla, on paskaa satanut niskaan. Joten onko ihme, että tietyllä tapaa pelkään ihmisiä. Odotan, koska joku läväyttää jotakin päin naamaani tai keksii uuden keinon käyttää minua hyväksi. Minkä lisäksi menneisyyden ihmisten takia odotan kaikkien näkevän minussa vain virheet.

Yritin vuosia olla täydellinen. Muttei kukaan pysty siihen. Ja vaikka kuinka yrittäisin, ei se kuitenkaan muille riitä. Joten en enää edes yritä. Olen rikkinäinen, vajaavainen, minä.

 

Ehkä nyt kun sain tämän itsesäälissä rypemisen tekstiksi asti, kykenen taas keskittymään niihin hyviin asioihin. Joskus on hyvä vähän romahtaa, niin sitten jaksaa taas.

Kunpa vaan pääsisin tästä kunnasta pois, lähemmäs tukiverkkoani. Kunpa pääsisin opiskelemaan alaa, joka kiinnostaa. Kunpa saisin hiljalleen taas elämästäni sellaista, kuin sen haluaisin olevan. Kunpa tuntisin itseni riittäväksi, halutuksi, ja kelpaavani juuri näin. Sen sijaan, että ihmisten tuntuu olevan helppoa ottaa minulta mitä haluavat ja sitten hylätä. Ihmisten tuntuu olevan helppoa pitää yhteyttä vain, kun he itse saavat siitä jotain. Minua on helppo satuttaa ja odottaa sitten vain saavansa anteeksi. Mutta olen kurkkuani myöten täynnä uhrin roolia. Muutaman vuoden tauon jälkeen koen, että nyt on minun vuoroni. Minun vuoroni ansaita hyviä asioita.

Olisipa tämä se positiivisten muutosten vuosi.

 

IMG_20190328_182548_195

 

Ja jos mietit miksi kirjoitan tästä? Niin:
A) jotta ihmiset ymmärtäisivät.
B) koska ruudun toisella puolella saattaa olla joku, joka kärsii samasta ja saa tästä uskoa olonsa paranemiseen.
C) koska VERTAISTUKI on mitä tärkeintä.
D) haluan olla rehellinen, enkä esittää täydellistä elämää.

20 thoughts on “Joskus jään kotiin.

  1. Ei hitsi kun samaistun! Mulla on ahdistus ja paniikkihäiriö ja ne todellakin rajoittaa elämää tosi paljon..:( Kun eniten toivoisin saavani tukea ja apua niin tuntuu vaan että ihmiset ei ymmärrä eikä pysty auttamaan. En ole hetkeen kirjoittanut blogiini mut ilman aihetta se on vaikeaa. Saa sitä käydä katsomassa silti jos kiinnostaa mt-ongelmaisen vuodatukset millon mistäkin. 🙂

    Liked by 1 person

    1. Kiitos kommentistasi! Käyn kurkkaamassa blogiasi!

      Se on kun tässä ei auta ihmisten kommentit “mene ja tee vaan”, kun ei se ole niin yksinkertaista. Ei se ole pelkästään sitä, että vähän sydän hakkaa. Psykosomaattiset oireet voivat olla todella rankkoja!

      Tsemppiä! Askel kerrallaan mennään. ❤

      Like

  2. Tosi hyvä kirjoitus, samaan aikaa kun luin ajattelin koko ajan että tämä voisi olla ihan omasta päästä tullut teksti.

    Mulla on myös ollut todella paljon huonoja ihmissuhteita ja nimenomaan kaveripiireissä. Vanhat käsittelemättömät ajatukset ja menetykset on vienneet mut vuosi vuodelta pohjemmalle. Aina hetkeksi oon päässyt ylös ja taas tippunut.

    Viime vuoden syksyllä mulla todettiin keskivaikea masennus ja jäin väsyneisyyden vuoks lääkärin määräämälle kk sairaslomalle.. Asiat taas “parani” hetkeksi mutta nyt taas tuntuu että kaikki on tipahtanut sille samalle lähtöviivalle.

    Yksi hyvä esimerkki ihmissuhteista on juuri eräs ystävä joka jätti vuosia sitten mut kaiken pahan keskellä yksin. Se parans omaa elämäänsä ja tuli aina välillä takasin. Viime syksynä oli viimesin paluu, jonka jälkeen parisuhteen vuoksi hänestä ei kuulunut ja nyt eron vuoksi otti taas yhteyttä, ei paljon jaksanut kiinnostaa. Olen myös erinäisten syiden vuoksi jättänyt toisen vanhempani kokonaa omaan arvoonsa.

    Kuukausi sitten tipahdin ihan kokonaa, tiesin että olen kärsinyt paniikki häiriöistä ja ahdistuksesta, mutta että näin paljon. Olin kaverini kanssa syömässä jonka olen tuntenut joitain kuukausia syödessämme hän kysyi miksi mun silmät menee hassusti ja puhe sorisee tajusin kuinka paljon ihmiset oikeasti ahdisti mua, tuntui tosi pelottavalta kun sain kotona seuraavana päivänä todella pahan kohtauksen mitä ei koskaan vielä ole ollut. Tämän jälkeen peruin omia menoja mm. messu ständin edustuksen.

    Tämmöset tekstit tuo omalla tavallaan lohtua, ymmärtää ettei ole ihan yksin kaiken tämän kanssa..

    Liked by 1 person

    1. Kiitos kommentistasi. Juuri tämän takia kirjoitan tästä. Koska me ei olla yksin! Vuosien aikana olen saanut niin monta kommenttia ja yksityistä viestiä, että olen päättänyt jatkossakin kirjoittaa.

      Mulla oireet on menneet aaltoillen jo sen 18 vuotta. Vasta aikuisena ne meni todella pahaksi paniikkihäiriön osalta, koska stressin määrä on vähän eri kuin peruskoulussa. Täysin oireeton en ole ollut tosiaan varmaan 18 vuoteen. Aina on ollut jotain, mutta sellaisia jotka eivät ole tavallista elämää häirinneet. Nykyään sosiaalisten tilanteiden pelko on se pahin. Se blokkaa aikalailla asioita elämästä. Silti yritän uskoa, että taas jonain päivänä helpottaa!

      Voimia taisteluun ! ❤

      Like

  3. Miksi me emme asu lähempänä toisiamme, kävisin luonasi. Olisi kiva jutella. Ihan kaikesta. Uskon, että tykkäisin sinusta. Olet jotenkin niin ❤️, näin olen oppinut sinut tuntemaan. Luulen, että sinä et puukottaisi minua…

    Minulla ei ole ystäviä. Ei yhtäkään. Mieheni on paras ystäväni. Naiset ovat puukottaneet selkäni isoille kivuliaille haavoille, syville ja vähemmän syville. Jätin tälläiset ystävät. Yritän parantaa selkääni. Ei se varmaan koskaan parane.
    Aina kun joku nainen lähestyy minua liikaa, minä vetäydyn nopeasti. En jaksa enää uskoa, en luottaa.
    Tosin tämä on oma valintani, siksi helppo. Suorastaan helpotus. Vanhat ystäväni taas jäivät toiseen kaupunkiin, kun muutimme pois ja he unohtuivat vähitellen.
    Olen elellyt ilman yhtään ystävää noin 15 vuotta 😊

    https://kulkurinelamaa.blogspot.com/

    Liked by 1 person

    1. Mun siskoni on mun paras ystäväni. Hänen kanssaan voimme puolin ja toisin luottaa siihen, ettei toinen oli lähdössä mihinkään.

      Mä olen muutaman kanssa todennut tämän, että miksi se on niin, että netistä löytää niitä hyviä tyyppejä, muttei ne ole koskaan tuosta naapurista! 😀

      Liked by 1 person

  4. Erittäin hyvä kirjoitus ja toivottavasti tuo ymmärrystä heillekin, jotka eivät tiedä, miten suhtautua ahdistuneisuushäiriöön. Itselläni oli ilmeisesti joku tämäntapainen muutama vuosi sitten ja tunnistinkin itseni siitä kohdasta, jossa kirjoitit ikäänkuin pelkääväsi ihmisiä. Minullakin on epäonnistuneita ihmissuhteita taustalla, joten ymmärrän, että ei ole tosiaankaan helppoa tutustua uusiin ihmisiin. Haluan kuitenkin uskoa siihen että meillä jokaisella ob paikka tässä maailmassa. Tsemppiä kevääseen. 😀✨

    Liked by 1 person

    1. Moikka! Kiitos viestistäsi! 🙂

      Mullakin on se “hauska” juttu, että tutustun helposti uusiin ihmisiin, kunhan siitä alkujännityksestä pääsen, mutta sitten se luottamispuoli onkin jo oma juttunsa. Vuosien saatossa on tietyllä tapaa tullut sellainen “voin luottaa ainoastaan itseeni”. Ja se purkautuu ahdistuneisuushäiriön kautta sosiaalisten tilanteiden pelkona. Eli nykyään pelkään niitä sosiaalisia tilanteita jo turhaankin! Mutta kun itsestään tunnistaa nämä, niin ollaan jo matkalla kohti sitä, että ehkä jonain päivänä ne tilanteet ei enää olekkaan niin vaikeita. 🙂

      Ihanaa kevättä sulle! 🙂

      Like

  5. Tosi hyvä kirjoitus! Samaistun niin moneen kohtaan.
    Ihmiset ottaa monet loukkauksena sen ettei aina vaan jaksa sosialisoida vaikka kuinka läheinen kaveri olisi kyseessä. Sitten siitä tulee itselle paska fiilis. Mutta aina ei ole pakko/mahdollista jaksaa ja jos toinen ei voi sitä ymmärtää niin olkoon. Yksikin ymmärtävä läheinen on parempi kun 10 kaveria jotka eivät edes yritä ymmärtää. ❤

    Liked by 1 person

  6. Hei

    Huomasin että olit käynyt kommentoimassa blogissani jo pari viikkoa sitten. Halusin tulla kiittämään kommentista ja blogini lukemisesta.

    Lukaisin tämän tekstin ja tekstistä tuli paljon samanlaisia fiiliksiä joita itse käynyt viimeisen vuoden aikana lävitse. Vaikeinta on hyväksyä oman eteenpäin menemisen hitaus. Itse olen huomannut että itsensä ensinmäiseksi laittaminen on tärkeintä. Ne ihmiset ketkä eivät ymmärrät tai haluat ymmärtää eivät ole ihmisiä kehenkä kannattaa laittaa voimavaroja. Käyt varmasti suurta kasvun aikaa lävitse ja he eivät vältämättä pysy mukana siinä. Kuitenkin varmasti jossain on ne ihmiset ketkä ymmärtävät ja ovat valmiina ymmärtämään. Jatka ehdottomasti kirjoittamista se on yksi parhaimmista tavoista helpottaa oloa.

    Tsemppiä ja parempaa tulee sinulle. Varmasti valoa on tunnelin päässä. 🙂

    Liked by 1 person

    1. Kiitos kommentistasi ja kiva kun tulit käymään minun puolellani! 😊

      Olen nyt muutaman viime vuoden aikana alkanut löytää yhä paremmin ja paremmin oman ääneni. Osa vanhoista ystävistä on tipahtanut matkan varrella pois, mutta olen myös saanut uusia. Elämän kiertokulkua kai sekin tietyllä tapaa.

      Uskon, että muutokset joita olen jo tehnyt ja joita tulevaisuudessa tulee, auttavat minua pidemmän päälle myös ahdistuksen kanssa!

      Ihanaa kevättä! ☀️

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s