Joskus jään kotiin.

Vaikka voinkin jo todella paljon paremmin, kuin jokunen vuosi sitten, ei ahdistuneisuushäiriöni ole kadonnut minnekkään.

Vihaan kaikenmaailman tapaamisia. Siis virallisia sellaisia. Pankit, työsopimusten allekirjoittamiset, jne. Kaikki aivan karseita.

Sosiaaliset tilanteet väsyttävät minua eritavalla kuin ns. tervettä ihmistä. Rakastan nähdä sukulaisia ja ystäviä, haluaisin nähdä heitä useamminkin. En vain kykene olemaan sosiaalinen joka päivä. Jos samalle viikolle osuu neuvolaa, hammaslääkäriä ja ties mitä, vihaan viikkoa jo valmiiksi. Selviän siitä, mutta se väsyttää minut ihan täysin ja odotan vain viikonloppua.

On ollut tilanteita, kun olisin halunnut lähteä Turkuun, mutten ole yksinkertaisesti pystynyt, koska olen ollut niin poikki. Olen voinut edellisenä päivänä viettää mitä kivoimman päivän Naantalissa, eikä sen kaiken järjen mukaan olisi pitänyt rasittaa minua mitenkään. Kuitenkin olen siinä kunnossa, että illalla sammun ongelmitta ja silti vielä seuraavanakin päivänä makaan sohvalla todeten, etten jaksa mitään. Ja siis oikeasti, en mitään! Mikä on itsellenikin outoa, koska 10 vuotta sitten vietin viikonloppuni mieluiten kyläluutana.

On päiviä, jolloin edelleen totean, että tänään en lähde kauppaan. Ajatus ihmisistä ja 10km välimatkasta ahdistaa jo valmiiksi niin, että annan olla. Tilataan kauppakassi. Pääsee helpommalla. Sitä vartenhan ne ovat. Hyvänä päivänä voin käydä apteekissa, ruokakaupassa ja Tokmannillla.

Ahdistuneisuushäiriö on paskaa. Kuten olen ennenkin sanonut. Vika on korvieni välissä, mistä se valuu oireina vatsaani, istahtaa rintakehäni päälle, kuumottaa hartioitani ja saa toisinaan vihaamaan kaikkea. Taistelen sitä vastaan, lähden ihmisten ilmoille, koska tiedän oikeasti rakastavani sitä ja saan siitä jonkinlaista energiaa. Saan siitä positiivista palautetta itselleni. Se vaan vaatii minulta paljon.

Toisinaan vihaan kotiin jäämistä, vaikka tiedän tarvitsevani sitä. Tarvitsen akkujen latausta. Olen joskus väen vängällä mennyt ja tehnyt. Hoitanut työn, arjen, ja kyläilyt, kunnes olen ollut pelkkä ahdistuspallo, joka herää keskellä yötä paniikkikohtauksiin ja pelkää astua ovesta ulos. En halua sitä enää. Olen taistellut itseni sieltä pohjamudista jo niin monta kertaa, että teen kaikkeni välttääkseni sen. Joka kerta se on ottanut enemmän aikaa. Joka kerta olen palautunut huonommin ja jäänyt herkemmin ahdistuvaksi.

Olen joskus ollut niin huonossa kunnossa, ettei sitä edes ymmärrä kuin läheisimmät ihmiset jotka silloin minun kanssani olivat. Enkä halua kokea sitä enää koskaan! En halua menettää ruokahaluani ja laihtua 10 kiloa. En halua menettää yöuniani niin, että päivisin olen kuin kävelevä zombie. En suostu enää lääkäreiden koekaniineiksi lääkkeisiin, joiden pitäisi helpottaa oireita, mutta sen sijasta pahentavatkin niitä.

Olen matkan varrella oppinut paljon. Olen oppinut sanomaan ei ja ottamaan sen mitä minä ansaitsen. Olen oppinut keinot helpottaa omaa oloania ja oppinut välttämään niitä, mitkä ajavat auttamattomasti päin ahdistusta.

Vihaan sitä, että suurin osa ystävistäni on hylännyt minut. He eivät ymmärrä minua. En minä halua kieltäytyä ravintolailloista. En minä halua jäädä yksin. Mutta ne vitun ihmismassat salpaavat hengen ja haluaisin huutaa päästäkseni pois. Miksi siis lähtisin. Miksi sitä paitsi sen on aina tarvinnut olla minä joka lähden ja tulen ja joustan. Jossain kohtaa ymmärsin, ettei se ole ystävyyttä. Luovutin ja jäin mieluummin yksin.

Ja sitä minä nyt olen, helvetin yksin. Minä, jonka ympärillä vielä 12 vuotta sitten oli enemmän kuin riittävästi ihmisiä. Olen niin saatanan yksin, että sattuu. Ja yksi niistä harvoista ihmisistä, joka ymmärsi mitä tämä on, menehtyi jokin aika sitten. Hän, jonka kanssa tästä kaikesta oikeasti pystyin puhumaan. Minun ystäväni, yksi niistä vähistä ystävistäni. Ja minun on ikävä häntä.

 

Elämäni kaipaa muutosta. On kaivannut jo kauan. Jo useamman vuoden ajan olen tuntenut olevani alamäessä. Enkä itsestäni riippuvista syistä. Aina on löytynyt joku joka törkkäsee vähän alemmas. Ja jos olen onnistunut sieltä kapuamaan jo vähän matkaa ylöspäin, on tullut joku toinen ja tuupannut vähän lujempaa. Vaikka kuinka olen yrittänyt parhaani, joustanut ja mennyt jaksamisteni äärirajoilla, on paskaa satanut niskaan. Joten onko ihme, että tietyllä tapaa pelkään ihmisiä. Odotan, koska joku läväyttää jotakin päin naamaani tai keksii uuden keinon käyttää minua hyväksi. Minkä lisäksi menneisyyden ihmisten takia odotan kaikkien näkevän minussa vain virheet.

Yritin vuosia olla täydellinen. Muttei kukaan pysty siihen. Ja vaikka kuinka yrittäisin, ei se kuitenkaan muille riitä. Joten en enää edes yritä. Olen rikkinäinen, vajaavainen, minä.

 

Ehkä nyt kun sain tämän itsesäälissä rypemisen tekstiksi asti, kykenen taas keskittymään niihin hyviin asioihin. Joskus on hyvä vähän romahtaa, niin sitten jaksaa taas.

Kunpa vaan pääsisin tästä kunnasta pois, lähemmäs tukiverkkoani. Kunpa pääsisin opiskelemaan alaa, joka kiinnostaa. Kunpa saisin hiljalleen taas elämästäni sellaista, kuin sen haluaisin olevan. Kunpa tuntisin itseni riittäväksi, halutuksi, ja kelpaavani juuri näin. Sen sijaan, että ihmisten tuntuu olevan helppoa ottaa minulta mitä haluavat ja sitten hylätä. Ihmisten tuntuu olevan helppoa pitää yhteyttä vain, kun he itse saavat siitä jotain. Minua on helppo satuttaa ja odottaa sitten vain saavansa anteeksi. Mutta olen kurkkuani myöten täynnä uhrin roolia. Muutaman vuoden tauon jälkeen koen, että nyt on minun vuoroni. Minun vuoroni ansaita hyviä asioita.

Olisipa tämä se positiivisten muutosten vuosi.

 

 

Ja jos mietit miksi kirjoitan tästä? Niin:
A) jotta ihmiset ymmärtäisivät.
B) koska ruudun toisella puolella saattaa olla joku, joka kärsii samasta ja saa tästä uskoa olonsa paranemiseen.
C) koska VERTAISTUKI on mitä tärkeintä.
D) haluan olla rehellinen, enkä esittää täydellistä elämää.