Äiti on vähän väsynyt.

Tämän kevään jälkeen olen huomannut välillä olevani todella väsynyt ja rikki poikki. Stressin takia IBS on ärtynyt taas ihan omiin sfääreihinsä, enkä tiedä mitä hittoa teen sen kanssa. Joinakin aamuina vatsa on kipeä ja totaalisen sekaisin, ja mietin vaan millä lääkekoktaileilla saisin sen rauhoittumaan edes sen verran, että selviän arjesta. Se vie valtavat määrät energiaa, kun olo on kipeä.

Kevät oli niin umpipaska, että pään kasassa pitäminen on vaatinut valtavasti työtä. Mutta se ei auta, kun jossain kohtaa kroppa alkaa pettämään kertoakseen, että nyt mättää taas liian moni asia. Omaa tyhmyyttäni, kun en osannut odottaa tässä käyvän taas näin. Sain selvittyä vaikeuksien läpi, mutta nyt oireet puskee päälle urakalla, kun elämä taas tasoittui.

Ystävän menetys, sen jolle olisin näistäkin kaikista asioista puhunut, on murskaavampaa, kuin heti edes tajusin. Rakkaan ihmisen kuoleman vaikutukset valkenevat pikku hiljaa, eikä auta kuin oppia elämään sen asian kanssa, että toinen on oikeasti poissa. Kun siihen päälle lisätään yksi ihminen joka alkuvuodesta päätti itsekkäästi kääntää minulle selkänsä, niin on välillä ollut suht yksinäinen olo. Siitäkin huolimatta, että olen huomannut olevani kyseisestä välirikosta enemmän helpottunut, kuin surullinen.

Vielä kun talon myyntihommat menivät päin persettä (ei meidän tai talomme takia), enkä pääsekkään muuttamaan ensi kuussa. Ja opiskelupaikkakin jäi pienestä kiinni, niin etten tiedä mitä teen syksyllä. Olen lähitulevaisuuden suhteen aivan helvetin pihalla. Olo on koko ajan vaan epätoivoisempi.

Mutta minä kirjoitan.
Minä luen.
Pakenen todellisuuden painoa.
Ja minä yritän yhä uskoa siihen, että asiat järjestyvät, jonain päivänä.

Yksi nuupahtanut mutsi.