Piipun silittelystä äidin menetyksen pelkoon – Kirjoittamisen opinnot

Koska ainakin paria lukijaani kovasti kiinnosti nähdä koulua varten kirjoittamani tekstit, niin ajattelin nyt jakaa niitä täällä. Tässä ensimmäinen osa, laitan ensi viikolla seuraavat. Hassua miten tämäkin jännittää, vaikka olen näistä saanut palautetta niin opettajilta, kuin kurssikavereiltakin, eikä mitään niistä ole haukuttu pystyyn. 😄

RUNO (jossa rajoitetusti sanoja käytössä)

Halusin äidiksi,
olla lapsille syli
Rakentaa kodin,
rakentaa hyvin
Luottamukseen, turvaan
koti rakentuisi
Syliin hellään
lapset haluaisi
Oma koti oli lapsena turva
täytetty luottamuksella, rakkaudella

KERTOMUS (merkityksellinen hetki omasta elämästä)

Saatan päätyä orvoksi, hän ymmärsi. Silti hän yritti pysyä vahvana. Hoida lapsi, hoida koti, huolehdi pikkusiskostasi, keskity arjen pyörittämiseen niin pysyt järjissäsi. Äidin mahdollisuudet paranivat joka hetki. Äiti oli yhä hengissä. Lukinkalvonalainen verenvuoto, oli lääkäri kertonut. Aika näyttäisi kuinka kävisi. Nyt ei voinut kuin odottaa.

Äidin sängynvierellä seistessään hän ei ollut puhjennut lohduttomaan itkuun, ja toisten tuputtama tuoli oli tuntunut turhalta, vaikka hän siihen olikin lopulta istunut. Ympärillä olivat piipanneet teho-osaston koneet ja sairaalasängyssä maannut äiti oli näyttänyt niin erilaiselta. Äiti, joka ei ollut tiennyt maailmasta tuon taivaallista, vaan nukkunut lääkkeiden turvaamassa unessa. Miten pienessä hetkessä maailma saattoikaan keikahtaa päälaelleen.

Nyt kotona ollessaan hänen jaloissaan pyöri pian kaksi vuotta täyttävä saparopää ja elämä ympärillä jatkui niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaikki tuntui absurdilta. Silti tärkeintä oli pitää tuo pieni ihminen turvassa ja hänen elämänsä mahdollisimman normaalina siitäkin huolimatta, että mamma taisteli hengestään. Normaaliksi arki ei kuitenkaan muuttuisi ihan lähiviikkoina. Normaalin arjen tilalle astuisi poikkeuksellinen uusi arki, johon kuuluisi sairaalalle ajaminen monta kertaa viikossa. Ja niin uskomattomalta kuin se tuntuisikin, tulisi sairaalaympäristöstä myös pienelle saparopäälle pian ihan tavallinen paikka tavata isoäitiään.

Tavallista aamupuheluaan sairaalalle soittaessaan hän ei ollut varautunut tuleviin uutisiin. Tuttuun tapaan puhelimeen vastasi hoitaja, joka tuttuun tapaan kuulosti yhtä turvalliselta, kuin muutkin teho-osaston hoitajat. Miten äidin yö meni, hän kysyi tuttuun tapaansa. Hassua kuinka nopeasti asiat alkavat toistaa samaa kaavaa ja muuttuvat tutuiksi. Tuttua, tuttua, tuttua.
”Haluaisitko puhua äitisi kanssa?” hoitaja kuitenkin kysyi poiketen täysin aiempien puheluiden tutusta kaavasta.
”Onko äiti hereillä?” hän kysyi kyyneleiden alkaessa valua hänen pisamaisia poskiaan pitkin. Äiti on hereillä, hän huudahti ympärille kerääntyneille sukulaisille. Pian äidin ääni jo kuului puhelimesta ja helpotus vyöryi hänen ylitseen. Äiti oli hereillä, äiti pystyi puhumaan. Mamma näkisi sittenkin lapsenlapsensa syntymäpäivät.

KAUNOKIRJALLINEN PROOSA (aihe itse valitusta lehtijutusta)

Nainen kulkee hyllyjen välissä, sivelee kirjojen selkämyksiä ja hymyilee löytäessään etsimänsä. Hän ei huomaa toista, jonka katse seuraa hänen liikkeitään. Mies on nähnyt naisen kirjastossa ennenkin, monen monituista kertaa. Milloin palauttamassa sylillistä kirjoja, milloin lainaamassa uutta pinoa. Naisen kirjavalinnat kiinnostavat häntä. Hän tunnistaa jo tuon usein toistuvan varausnumeron, jonka hän on yrittämättä yhdistänyt naiseen.
Nyt nainen kävelee hänen ohitseen ja heläyttää ystävällisesti hymyillen ”hei”. Mies vastaa hymyillen ja päättää tarttua tilaisuuteen. Nyt tai ei koskaan.
”Mitä löysit tällä kertaa?” hän kysyy. Nainen pysähtyy ja hänen kirkkaan vihreät silmänsä loistavat innosta.
”Pienen elämän. Olen lukenut sen jo kahdesti, mutta en kyllästy siihen koskaan.” nainen vastaa. Kirja on miehellekin tuttu, tietysti. Jokaisen itseään kunnioittavan kirjastovirkailijan tulee tutustua suosittuihin teoksiin. Mies oli lukenut kirjan ollessaan lomalla. Yli 900 sivua ja silti hän oli lukenut kirjan muutamassa päivässä. Siinä oli ollut jotakin koukuttavaa.
”Minäkin pidän siitä.” mies kertoo naiselle ja jatkaa varattujen kirjojen lajittelua.
”Oletko lukenut sen?” nainen kysyy, aivan kuten mies arvelikin. Todellinen kirjatoukka ei koskaan jättäisi väliin mahdollisuutta keskustella lempikirjastaan. Nainen istahtaa vieressä olevan pöydän ääreen ja osoittaa näin olevansa halukas keskustelemaan kirjasta pidemmän kaavan mukaan.
”Kyllä, olen lukenut sen. Mielestäni se on äärettömän taitavasti kirjoitettu kirja. Vaikka se käsitteleekin rankkoja aiheita, niin sitä on silti helppo lukea. Se ei mässäilemällä mässäile kauheuksilla, vaan kertoo tarinan ystävyksistä, joiden elämissä on omat vaikeutensa. Pohjimmiltaan se on kertomus rakkaudesta.” Mies vastaa laittaessaan jälleen uuden kirjan oikealle paikalleen. Naisen pää on kallistunut tämän kuunnellessa oikealle ja hän katsoo miestä kiinnostuneena.
”Olen täsmälleen samaa mieltä. Tarina on joissakin kohdissa kerrassaan kuvottava, enkä silti voi lakata lukemasta sitä yhä uudelleen ja uudelleen, koska samalla se on niin täynnä rakkautta ja toivoa. Ja voih, olen niin rakastunut Judeen, etten meinaa kestää!” Nainen huokaisee ja lysähtää tuolissaan. Mies oli arvannutkin, että pääosaan nouseva Jude oli päässyt naisen ihon alle. Hahmo oli taitavasti luotu. Niin rikkinäinen ja silti vahva.
”On surullista kuinka väärin me ihmiset voimmekaan nähdä itsemme, ja kuinka suuri vaikutus toisten sanoilla ja teoilla voi meidän elämäämme olla.” Mies sanoo noustessaan hyllyn viereltä seisomaan. Hän hymyilee naisen haltioituneelle ilmeelle.
”Kyllä me miehetkin pystymme ymmärtämään tuon kirjan hienouden.” hän kuiskaa nyökätessään kirjaa kohti ja naisen kasvoille leviää hymy. Nainenkin nousee ylös ja ojentaa kätensä.
”Elisa, intohimoinen lukija ja kirjastojen suurkuluttaja.”
”Anders, kirjastovirkailija, joka tuntee sinut loppunumerolla 368.”

He ovat tunteneet nyt kolme kuukautta. Nainen kutsuu miestä murukseen, eikä mies pysty ajattelemaan naista hymyilemättä. Heidän yhdessäolonsa helppous on jotakin sellaista, mitä mies oli kuvitellut olevan vain elokuvissa. Nainen voisi puhua tuntikausia kirjallisuudesta ja taiteesta, ja mies voisi vain kuunnella häntä. Kyllästymättä ja nauttien toisen puheen vaivattomasta soljumisesta, käsien liikkeistä tämän puhuessa. Nainen nolostuu toisinaan omasta innostuneisuudestaan puhua jostakin kirjasta niin, että toinen varmasti kyllästyy. Mies lupaa olla kyllästymättä.
Miehen ollessa iltavuorossa saattaa nainen tulla kirjastoon istumaan ja lukemaan. Nainen saattaa valita hyllystä kirjoja, joita mies on suositellut ja sitten he kuiskailevat kirjaston hiljaisuudessa naisen lukemasta, vaihtavat mielipiteitä teksteistä. Toisinaan he ovat todella yksimielisiä ja välillä taasen täysin eri mieltä. Etenkin vanhat kirjat jakavat heidän mielipiteensä, mutta he eivät riitele. Keskustelu pysyy aina kiinnostavana ja he osaavat nauraa erimielisyyksilleen.
Nainen kertoo haaveistaan kirjoittaa kirjoja, mies omista haaveistaan omistaa kirjakauppa. Haaveet kasvavat yhteen ja pian keskustellaan kirjakaupasta, jossa voisi olla myös kahvila. Paikasta, jossa nainen voisi kirjoittaa ja mies tehdä työtä, jota rakastaa. Naisella olisi oma pöytänsä kahvilan nurkassa, josta hän voisi seurata ihmisiä ja napata näistä ideoita kirjojensa hahmoille.
Kahvilalla olisi aina uudelleen ja uudelleen palaavia asiakkaita, joiden tilaukset mies muistaisi ulkoa. Toisinaan ovesta astuisi uusi ihminen, jonka katse seuraisi seinänviertä kasvavaa köynnöstä ja ilmassa tuoksuva kahvi saisi toisen murheet katoamaan. Mies hymyilisi uudelle asiakkaalle ja toivottaisi tämän lämpimästi tervetulleeksi kahvin, teen, leivosten ja kirjojen pariin. Kahvilan takahuone olisi kuin iso kotikirjasto, josta voisi ostaa kirjoja. Yksi hylly olisi varattu kirjoille, joita voisi vaihtaa. Tuo yksi, ota yksi. Ja kirjat vaihtuisivat käyttäjältä toiselle.
Niin he haaveilevat ja rakentavat pilvilinnoja, joiden toteuttaminen ei kuitenkaan olisi mahdotonta. Ehkä jonain päivänä. Ehkä.

LUKEMAAN INNOSTAVA ALOITUS

Istun pihavajassa silittäen sileän aseen piippua. Kuinka helppo ratkaisu se olisikaan. Voisin vapauttaa sillä itseni hetkessä. Ei avioliittoa, ei lapsikatrasta, ei töitä isän firmassa. Ei loputonta eloa tässä kuolettavan tylsässä tuppukylässä. Irroitan tyhjän lippaan, pyörittelen sitä käsissäni ja työnnän sen sitten takaisin. Asekaapissa olisi patruunoita. Isällä on niitä aina varastossa. Nojaan pään käsiini ja vedän syvään henkeä.
”Aarni!” huuto kuuluu pihalta. Pääni nytkähtää pystyyn. Ase on pudota käsistäni. Luojan kiitos se on tyhjä. Vahinkolaukaus aiheuttaisi sätkyn koko naapurustossa.
”Aarni! Missä sä oot?” veljeni huhuilee jo selvästi lähempänä vajaa. Kuljen ripein askelin asekaapille, palautan isän pistoolin paikalleen muiden aseiden viereen ja lukitsen kaapin. Avaimen piilotan sinne mistä sen otinkin, pois pienten ulottuvilta.
Astuessani ulos vajasta kuulen riemunkiljahduksen. 4-vuotias pikkuveljeni juoksee luokseni ja kapsahtaa jalkoihini. Mitä helvettiä oikein mietin, ajattelen nostaessani hänet syliini ja painaessani jäntevän pikkupojan vartalon omaani vasten. Aivojeni posauttaminen pitkin vajan seiniä ei voi olla ainoa vaihtoehto, joka minulla on enää jäljellä. On oltava muutakin kuin se tai avioliitto yhteisön sääntöjen mukaan. On oltava muutakin! Minun on vain keksittävä mitä se muu on.
Kannan sylissä nauravaa pellavapäätä kohti taloa. Kuuntelen naurun välissä iloisena pulppuavaa puhetta. Meillä on 13 vuotta ikäeroa ja elämme aivan eri maailmoissa. Toivon, ettei pienin veljeni koskaan tule kokemaan omaa maailmaansa yhtä ahdistavana, kuin millaisena minä olen omani kokenut viimeisen parin vuoden ajan. Astuessani erkkerille vieville portaille, kiepauttaa pikkuveljeni kätensä kaulaani ja rutistaa kovaa.
”Aarni, sä oot tiiätkö tosi rakas.” hän kuiskaa korvaani.

Kiva jos jaksoit lukea tänne asti! Palautetta saa antaa.

5 thoughts on “Piipun silittelystä äidin menetyksen pelkoon – Kirjoittamisen opinnot

  1. Äidin sairaalatarina jysähti syvälle, siinä en paljon kirjallisia sävyjä pystynyt miettimään kun muistin isän aivoverenvuodon jälkeisen ajan. Ei tullut vielä orpoa minustakaan ❤

    Tuo lukemaan innostava aloitus kertoo aika raadollisesti ihmisen mielestä…pakkohan se on lukea eteenpäin, että saa tietää kuinka käy.

    Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s