Prinsessa Dianaa faktassa ja fiktiossa – Kirjoittamisen opinnot

Jahas lukijani, tässä olisi sitten seuraavat tekstit teidän luettavaksenne!

Prinsessa Diana – kauniiden kasvojen takana

Istuin vieraiden keskellä ja hymyilin. Olet onnellinen prinsessa, kaikki on hyvin, kuka tahansa haluaisi olla paikallasi, hoin itselleni. Vilkaisin lautasellani olevaa ruokaa ja vatsassani velloi. Kuinka ikinä selviän näistä illalliskutsuista, pohdin vetäessäni syvään henkeä. Kuinka hän saattoi? Kysymyksiä kysymyksien perään. Viha kuohahti suonissani, ihoani kuumotti. Toivoin ulospäin näyttäväni yhtä tyyneltä, kuin mitä julkisesti oli totuttu. Enhän saisi tahrata kuningashuoneen mainetta.
Kultareunaiset lautaset peittivät pöytää ja minä laskin minuutteja. Miten kauan vielä, että pääsisin kotiin? Kuinka kauan vielä, että pääsisin lasteni luo?
Lapset. Ainoat, jotka tuntuivat pitävän minut enää järjissäni. Heidän kanssaan saatoin unohtaa kaiken. Uppoutua leikkien pauloihin, nauttia heidän naurustaan. William, niin rauhallinen ja pohdiskeleva. Harry, aina pilke silmäkulmassa. Voi, mitä minä olisin tehnytkään ilman heitä. Voi, mitä minä olisinkaan ollut valmis tekemään heidän eteensä.
Vieressäni ollut mies, jonka nimeä en kykene vielä tänä päivänäkään muistamaan, puhutteli minua.
”Anteeksi?” jouduin sanomaan, sillä minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä hän oli sanonut. Hän toisti ystävällisesti kysymyksensä ja päädyimme keskustelemaan viimeisimmästä hyväntekeväisyyskohteestani. Mies oli vanhemman puoleinen ja erittäin mukava keskustelukumppani. Keskustelin hänen kanssaan mielelläni. Olin kiitollinen ajatusteni keskeyttämisestä. Kiitos hänen sain edes hieman närpittyä ruokaani ja näytti siltä, kuin olisin syönyt. Tiesin sen kostautuvan myöhemmin. Kotiin päästyäni olisin niin nälkäinen, että saattaisin sortua ahmimaan, eikä moinen käynyt päinsä, koska minun oli pysyttävä mitoissani. Jo nyt saatoin nähdä kuinka viimeisten viikkojen sortumiset olivat oksentamisesta huolimatta kertyneet vyötärölleni.

Kotiin päästyäni kävin ensimmäisenä katsomassa poikiani. Kumpikin tuhisi hiljaa omassa huoneessaan ja sydämeni täytti rakkaus, jota vain äiti voi lapsiaan kohtaan tuntea. Paijasin Harryn punaisia hiuksia ja nostin hänen peittonsa lattialta peitelläkseni hänet. William nukkui kuin isänsä, hievahtamatta. Jouduin aina hetken seuraamaan hänen untaan, jotta näin hänen edes hengittävän. Sen jälkeen kuljin hiljaisin askelin makuuhuoneeseeni, missä istuin ympärilläni kultaa ja silkkiä. Kaikki oli niin kaunista, että ihan sieluun sattui. Sellaisessa makuuhuoneessa olisi pitänyt onnellisen parin asua. Olin kuitenkin kaikkea muuta kuin onnellinen. Tunsin pohjatonta toivottomuutta. Enkä ollut vieläkään nälkäinen.
Jossakin kohtaa Charles avasi oven ja astui hitaasti huoneeseen. Hän tuijotti lattiaa ja kun hän lopulta nosti katseensa, purin hampaitani yhteen. Aloin irrottaa korujani sanaakaan sanomatta. Ensin vihkisormukseni, joka tuntui silloin jo vitsiltä. Kannoinhan sitä vain muiden takia.
”Vieläkö olet vihainen?” Charles kysyi. Mulkaisin häntä peilin kautta, jonka puoleen olin kääntynyt. Vieläkö? Mikä idiootti.
”Kuinka sinä saatoit?” minä sihisin ja laskin korvakoruni pöydälle. Kun Charles ei vastannut, nousin tuoliltani ja käännyin häneen päin.
”Mitä minä olen sinulle tehnyt? Annoin sinulle kaksi poikaa. Kaksi täydellistä kruununperijää! Ja kiitokseksi sain sen ruman haahkan meidän avioliittoomme! En minäkään ole onnellinen, mutta minä hoidan osani. Olen se unelmien prinsessa, jonka tämä maa haluaa. Annan sille mielenterveyteni, ja saan kiitokseksi tämän!” huusin ja huidoin ilmaa. Kihisin raivosta. Olisin halunnut heittää häntä korkokengälläni. Tämä oli sitä prisenssalle epäsopivaa käytöstä. Hyi minua.
Kuinka kukaan voi olla tuollainen saapas, huomasin ajattelevani. Aviomieheni oli täysi mitättömyys. Bassettia muistuttava mammanpoika.
”Anteeksi. En tiedä mitä sanoa.” Charles totesi hiljaa ja käänsi katseensa takaisin lattiaan.
”Et niin. Sinä et koskaan tiedä! Olet surkea vätys ja minä todella… Minä todella toivon, että William syrjäyttää sinut. Minä todella toivon, ettei äitisi luovu kruunustaan antaakseen sen sinulle. Sinusta ei ole kuninkaaksi! Nyt, jätä minut rauhaan ja painu sen haahkan helmoihin.” sanoin hänelle ja istahdin takaisin peilin ääreen. Kuulin oven käyvän takanani ja kiitin luojaani siitä, etten vihkivalassani ollut luvannut olla kuuliainen tuota miestä kohtaan. Olin saanut tarpeekseni. Sinä iltana päätin vielä jonain päivänä lähteväni. Sitä en vielä tiennyt, milloin sen tekisin, mutta päätös oli syntynyt.

Loppujen lopuksi kaipasin vain rakkautta. Huomiota. Halusin tuntea olevani nainen, en pelkkä kaunis esine jota esitellä kuningaskunnalle. Toisinaan toivoin, että Sarah olisi päätynyt paikalleni ja samalla kuitenkaan en. Tunsin itseni vangiksi, eikä siskoni olisi ansainnut moista vankeusrangaistusta. Kunpa olisin kuunnellut isoäitiämme. Viisas Lady Fermoy oli oikeassa, avioliittoni oli valtava virhe. Vanhemmat ihmiset tietävät sellaiset asiat. Elämänkokemus sen kai tekee. Nyt osasin jo itsekin nähdä kaikki vaaran merkit ja olisin itsekin osannut neuvoa itseäni juoksemaan pois alttarille kävelyn sijasta.
Tuntui oudolta olla muille unelmien prinsessa, kun tunsin itseni niin ulkopuoliseksi hovissa. Olin sitä mitä kansa halusi, mutten sitä mitä itse kuningasperhe halusi. Toisinaan minusta tuntui etten edes tiennyt mitä se minusta tahtoi. Jotkut pitivät minua hankalana, mutta hankala olisi kuka tahansa, joka tietäisi jo naimisiin mennessään olevansa kakkosvaihtoehto. En kuitenkaan olisi uskonut Charlesin pettävän minua. Sellainen tossukka kuin hän oli, en olisi voinut kuvitellakaan hänen pystyvän moiseen kaksinaamaisuuteen. Olin onnellinen siitä, että tiesin kuningattaren olevan tässä asiassa minun puolellani. Se toi edes vähän lohtua. Tiesin Charlesin kuulevan vielä kunniansa äidiltään.
Kipusin sänkyyni, yksin. Aina vain niin yksin, ja kuuntelin ison talon ääniä. Vähempi olisi riittänyt minulle. Mukava talo hyvällä alueella, lapset ja rakastava aviomies. Niitä minä toivoin, mutta mitä minä sain? Puoli valtakuntaa ja yksinäisyyden. Ainoa syy jatkaa kulissin ylläpitoa, olivat poikani. Heidän takiaan olin valmis kestämään kaiken. Ainakin toistaiseksi.

Aamulla heräsin, kun Harry kipusi sänkyyni. Suloinen, unisen pikkupojan tuoksu pyyhki murheeni mennessään. Olin nukkunut huonosti, mutta kun hänen 5-vuotiaan kehonsa painautui kylkeeni lämpimänä, minua hymyilytti. Näitä hetkiä varten minä elin.
”Äiti”, Harry kuiskasi.
”Noh?” kysyin ja vaihdoin asentoani niin, että pystyin tapittamaan poikani sinisiin silmiin.
”Joko voidaan herätä?” hän kuiskasi ja veti peittoa korviin. Vilkaisin yöpöydällä olevaa kelloa. Se näytti varttia yli seitsemää.
”Kyllä. Me voimme jo herätä. Voimme kuitenkin myös makoilla tässä tovin ja odottaa veljesi heräämistä. Ehkä voisimme sitten kaikki kolme yhdessä nauttia sunnuntain kunniaksi kunnon aamiaisen.” vastasin kainalooni hivuttautuneelle pojalle.
”Okei”, hän vastasi hiljaa ja kuulin hymyn hänen äänessään.
Meni puolisen tuntia, kunnes kuulin Williamin askeleet käytävästä. Oven kahva painui hiljalleen alas ja pieni pää kurkisti ovenraosta.
”Tule vain muruseni.” kuiskasin hänelle. Harry oli nukahtanut viereeni.
”Missä isä on?” William kysyi kavutessaan sänkyyni. Inhosin lapsilleni valehtelua. Olin viime aikoina joutunut muuntelemaan totuutta jo usemmankin kerran.
”Hän on kai aloittanut työt aikaisin.” vastasin, vaikka tiesin melko varmasti hänen olevan jossain muualla, kuin linnassa. Harry liikahti ja avasi pian silmänsä. Veljensä nähtyään hän piristyi siinä silmänräpäyksessä.
”William! Äiti lupasi vohveleita aamiaiseksi!” poika huudahti. En muistanut puhuneeni vohveleista mitään, mutta niitä ilmeisesti olimme saamassa aamiaseksi.
Pörrötin poikieni hiuksia ja heitin peiton syrjään. Pyysin heitä tekemään aamupesunsa ja sanoin meidän tapaavan hetken kuluttua alakerrassa. Kuljin kylpyhuoneeseeni, astuin suihkuun ja huuhdoin levottomasti nukutun yön yltäni. Suihkusta tultuani kuulin puhelimen soivan. Tiesin kyllä kuka minua kaipasi siihen aikaan aamusta. Armas aviomieheni. Huoneeni numeron tiesivät vain harvat ja valitut. Tiesin, että hän soittaisi selitelläkseen poissaoloaan aamiaiselta. Jätin vastaamatta. Selittäkööt itse pojilleen myöhemmin. Istahdin meikkipöytäni eteen, sipaisin kasvoilleni hieman väriä ja puin päälleni yhden lempiasuistani. Sujautin sormuksen sormeeni. Oli aika aloittaa uusi päivä linnassa.

FAKTAA JA FIKTIOTA OPPIMISPÄIVÄKIRJASSA

Miten tämä tuntuukin nyt näin vaikealta. Olenko ihan typerä haaveillessani siitä, että elättäisin joskus itseni edes osittain kirjoittamalla? Muutkin varmaan pitävät haaveitani täysin hulluina. Anja, pitäisikö minun luovuttaa?
”Voi tyttöseni. Meitä kirjailijan urasta haaveilevia on aina herkästi vähätelty ja tullaan aina herkästi vähättelemäänkin. Ja tiedätkö mitä, noille epäilijöille ja kirjailijoita väheksyville pitää vain näyttää närhen munat! Ole ylpeästi sitä mitä haluat! Luovuttaminen ei ole vaihtoehto.”
Miksi minusta sitten tuntuu etten osaa? Olen niin kertakaikkisen jämähtänyt omaan kategoriaani, että heti kun astun siitä sivuun, olen hukassa. Mielipidekirjoitukset ovat tuttuja ja koulutyötä varten vaikeinta olikin löytää riittävän lyhyt lehtikirjoitus aiheesta, josta minulla olisi jotakin sanottavaa. Sen sijaan esseen kohdalle tultaessa menin jälleen täysin lukkoon. Usko omiin kirjoittajan kykyihini katoaa sillä siunaamalla, kun pitäisi saada tieteellistä tekstiä aikaiseksi.
”Eihän kukaan ole sanonut, että sinun pitäisi siirtyä kaunokirjallisuudesta tieteellisiin julkaisuihin. On kuitenkin hyvästä tuntea muutkin kirjallisuuden alat, kuin se omansa.”
Niin, itselleni ominta on juuri kaunokirjallisuus. Romaanitekstit, novellit. Pidän minä kyllä kolumnien ja mielipidekirjoitustenkin kirjoittamisesta. Toisin sanoen haluan, että sana on vapaa. Tieteellistä tekstiä kirjoittaessa minusta tuntuu siltä kuin kertoisin vain sen, mitä muut ovat sanoneet, mutta toisilla sanoilla.
”Sinä voit käskeä tieteellisten tekstien painua hiiteen, kunhan olet koulustasi selvinnyt. Senkus keskityt sitten jatkossa niihin, jotka itsellesi sopivat. Kirjoittajan työ on kuitenkin moninaista. Kuten itsekin mainitsit, niin novellit, romaanit, kolumnit ja muut ovat sellaisia, joita kaikkia yksi kirjoittaja voi työkseen kirjoittaa. Itseasiassa moni kirjailija kirjoittaa usein useammankin sorttista tekstiä.”
No näin olen huomannut ja meidän kurssikirjallisuudessakin puhuttiin tästä. Oli ihanaa lukea Miten kirjani ovat syntyneet-kirjoista teidän eri kirjailijoiden tarinoita. Leena Landerhan uudistui täysin kirjoitettuaan vuosia historiallisista aiheista ja se on jotenkin ihana ajatus. Vaikka jonkinlainen kirjoittaminen tuntuu nyt eniten omalta, voi sitä muuttaa myöhemmin suuntaa, jos siltä tuntuu. Ehkä minä haluankin jonain päivänä kirjoittaa elämäkertoja fiktion sijaan.
”Niin, kuka sen tietää mistä sinä innostut. Kirjailijan työssä on se hyvä puoli, että aina voi uudistua, aina voi keksiä jotakin uutta. Ei meidän kirjailijoiden tarvitse kirjoittaa kirjasta toiseen sitä yhtä ja samaa. Itsellänikin toinen teos oli hyvin erilainen kuin esikoisteokseni. Mutta kerropas nyt, mikä juuri tässä tämänhetkisessä kurssissa sai sinut innostumaan.”
No se itse keksiminen tietysti. Kai minä elän jossakin haavemaailmassa ja siksi nautin saadessani keksiä hahmoja ja tarinoita. Historiallisen novellin kohdalla mietin tovin, kenestä kirjoittaisin. Diana veti minua puoleensa, mutta tutkin muitakin historiallisesti merkittäviä ja kuuluisia naisia. Aina kuitenkin palasin Dianaan.
Hän on ihmisenä kiinnostanut minua aina ja hänen elämästään lukeminen oli mielenkiintoista. Tehtävä, jossa sain yhdistellä faktaa ja fiktiota, oli kutkuttava. Vaikka kirjoitinkin oikeasti olemassa olleesta ihmisestä ja hänen lähipiiristään, sain itse keksiä kohtauksen hänen arjestaan ja värittää sen sellaiseksi kuin halusin.
”Eli parasta kirjoittamisessa on, kun voit päästää mielikuvituksesi valloilleen?”
Täsmälleen! Liian tiukat rajat karistavat minusta kaiken luovuuden ja menen lukkoon. Joudun ihan tosissani tekemään töitä sen kanssa, että saan jotenkin ujutettua oman ääneni tekstiin ja silloinkin minusta tuntuu, että olen varmasti poikennut tehtävänannosta. Sen sijaan, kun minulle annetaan vapaat kädet, on koko maailma auki. Vaikka minulle annettaisiin valmiit henkilöhahmot tai jokin tietty teema, niin saadessani käyttää mielikuvitustani aukkojen täyttämiseen, olen onnellinen.
”Siinä tapauksessa anna mennä. Luo teksteistäsi pakopaikkoja lukijoille. Kaunokirjallisuudella on paikkansa tässä maailmassa. On aina ollut ja tulee aina olemaan.”

DRAAMA (kokeilu ensimmäiseltä kurssilta)

INT. MÖKKI – ILTAPÄIVÄ

Mikko astuu mökin ovesta sisään. Iina nostaa katseensa kirjasta.

MIKKO
Moi. Anteeksi, jos häiritsen.

IINA
Moi. Mitä sä täällä teet?

MIKKO
Kukaan ei oo kuullu susta kahteen viikkoon, joten lupasin tulla katsomaan sua.

IINA
Ei mulla oo hätää.

MIKKO
Se nyt ei taida ihan pitää paikkaansa. Ja se on ihan okei, mutta Iina hei, sun on tultava kotiin.

IINA
En halua kotiin.

Mikko riisuu kenkänsä ja astelee sohvan luo istuakseen Iinan viereen.

MIKKO
Et sä kulta pieni voi tänne jäädä. Et voi piileskellä lopun elämääs.


IINA
Miksen mä muka voi jäädä tänne?

MIKKO
Menetit veljes mitä karmeimmalla tavalla. Kukaan ei ihmettele, että oot tarvinnu omaa aikaa. Sun on kuitenkin palattava kotiin, elämään sun elämää. Ei Iiro ois halunnu sun – –

IINA
Mä en halua kotiin! Ei mun elämä ole enää niinkuin ennen. Turha mun on esittää, että olisi.

MIKKO

IINA
Kotona mä vaan joutuisin uudelleen ja uudelleen tajuamaan sen, ettei Iiro enää ilmesty töiden jälkeen iltaa istumaan. Te ette enää pelmahda mun oven taakseni nauraa räkättäen ja ruokapussukoita kantaen. Mä en kestä sitä! Mä en voi mennä kotiin!

MIKKO
Mä tiedän.

IINA
Mulla on tyhjä olo. Ne vei multa mun puolikkaani.

MIKKO
Iiro oli mun paras ystäväni. Se ei ole sama asia kuin kaksoisveli, mutta mä olin aina teidän kanssa.
Kauhu kolmikko, muistatko?

Iina nyökkää hitaasti ja taittelee kirjan sivun yläkulmaa. Mikko tarttuu Iinan käteen.

MIKKO
Me menetettiin iso osa meidän elämästä, mutta Iiro haluaisi meidän silti elävän. Se haluaisi meidän istuvan perjantaisin sun sohvalla hampurilaisia mussuttaen ja jotain älyvapaata leffaa katsoen. Ei se haluaisi sun erakoituvan johonkin mökinpahaseen.

Iinan silmäkulmasta karkaa kyynel, jonka Mikko pyyhkäisee pois.

MIKKO
Anna mä vien sut kotiin. Voin jäädä pariksi yöksi, jos sun on siten helpompi olla.

Iina katsoo Mikkoa. Takkatuli rätisee taustalla.

IINA
Mä voin yrittää.

MIKKO
Sen enempää ei kukaan sulta pyydäkkään. Tuu tänne.

Iina käpertyy nyyhkyttäen Mikon syliin.

IINA
Mä tunnen olevani niin yksin.

MIKKO
Sä et ole yksin. Mä en ikinä jättäis sua yksin.

Noin! Siinä nyt taas muutama teksti. Esseet ovat sellaisia, etten niitä lähde täällä jakamaan, koska en usko niiden olevan niitä kaikista kiinnostavimpia. Varmasti tulen vielä tekstejä jakamaan, sillä tällä hetkellä on Proosan kurssi kesken ja syksyllä on tulossa Draaman kurssi.

2 thoughts on “Prinsessa Dianaa faktassa ja fiktiossa – Kirjoittamisen opinnot

  1. Hei,

    Älä koskaan lopeta kirjoittamista 🌺
    Sinulla on siihen todellakin kyky, saada lukijansa ahmimaan tekstiä.
    Ja tämä Iiron -kuolema nostatti kyyneleet sekä muistot mieleeni, poikaystävän menetys nuorella iällä sai itseni kuoreen ja sieltä poistuminen tapahtui lähes identtisesti tekstisi kanssa toisen ystäväni avustuksella 💚
    Harmitti kun tarina loppui kesken 😐

    Ihanaa kevättä Sinulle 🌱🌞

    Liked by 1 person

    1. Oi kiitos! ❤

      Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan moisen menetyksen nuoruudessasi.

      Nämä koulua varten kirjoitettavat tekstit tuppaavat kaikki jäämään kesken, kun ne on lyhyitä harjoituksia. Mutta ehkä joitakin niistä tulee jatkettua myöhemmin! 😊

      Ihanaa kevättä sinullekin! 🌿

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s