Proosan tekstejä, osa 2

Hei!
Koulutekstit jatkuvat. Näistä pidin kovasti!

Tekstuaalinen interventio (valitse pätkä lempikirjastasi ja kirjoita se uusiksi)

Hanya Yanagihara – Pieni elämä

Nojaan vessan seinään, vedän tervettä jalkaani rintaani vasten samalla, kun kipu jäytää toista jalkaani. Minua oksettaa, mutta vatsassani ei ole enää mitään. Kipu nostaa panoksiaan ja puristan kyynärsauvaani toisella kädellä kaikin voimin. Hikoilen tuskasta, mutta ellen purisi hampaitani kivusta yhteen, ne kalisisivat kylmästä. Kuulen askeleita ja Willemin kuiskaavan äänen, ”Jude?” Hän koputtaa oveen, mutten kykene kivuiltani vastaamaan. Miksi Willem on hereillä?
”Minä tulen nyt sisään.” hän sanoo hetken päästä ja avaa oven. Minua hävettää. Tiedän olevani oman oksennukseni peitossa, mutta kipu peittää minut taas alleen ja takerrun kädessäni tuntuvaan kepinpäähän. Jatkan laskemista yhdestä sataan ja takaisin Willemin pommittaessa minua kysymyksillään, joihin en pysty vastaamaan. Pelkään menettäväni tajuntani ja samalla toivon sitä. Willem on kyykistynyt viereeni ja tunnen hänestä säteilevän lämmön. Willem tulee vielä lähemmäs ja kietoo kätensä ympärilleni. Hän yrittää nostaa minua, mutta niin tehdessään kipu lävistää minut ja se saa minut parahtamaan tuskasta.
”Olen pahoillani Jude, mutta meidän on saatava sinut pois täältä.” Willem sanoo ja nostaa minut varovasti pystyyn. En pysty auttamaan häntä, roikun vain mukana Willemin puoliksi kantaessa, puoliksi raahatessa minut huoneeseemme. Tunnen vihdoin sängyn allani ja kiitän mielessäni Willemiä kerta toisensa jälkeen. Pian kasvojani pyyhitään kostealla pyyhkeellä ja ymmärrän Willemin puhdistavan oksennustahroja. Hän riisuu päällimmäisen paitani ja peittelee minut lopulta sänkyyn. Haluaisin itkeä häpeästä, ja samalla tunnen valtavaa kiitollisuutta. Aistin Willemin istahtavan sängyn viereen. Kipu alkaa viimein hellittää, ja kuulen Willemin kysyvän pitäisikö meidän soittaa lääkärille. Pudistan päätäni sen minkä pystyn. Ei lääkäriä, se ei hyödyttäisi mitään.
”Sinulla on kipuja.” Willem vetoaa. Vastaan hänelle, ettei mikään auta. Mikään ei voi auttaa minua. Kipu on osa minua, ja minun on vain kestettävä se kerta toisensa jälkeen.
”Minun täytyy vain odottaa” saan kuiskatuksi Willemille. Ja niin me odotamme.

Tyyliharjoituksia (kirjoita Queneaun kirjan harjoitusteksti uusiksi valitsemasi kirjan tyylillä, Pieni elämä)

Iltapäivän auringon valo siivilöityy bussin likaisen ikkunan läpi. Keinuva liike unettaa ja huomaan silmieni painuvan hiljalleen kiinni. Ympärilläni käy hiljainen puheensorina, ja auto hurisee. Tovin kuluttua havahdun kuitenkin meteliin. Nuori mies syytää kirosanoja toiselle matkustajalle. Väittää tämän tahallaan tönäisseen häntä, vaikka vanhempi rouva yrittää selittää menettäneensä tasapainonsa auton keinahdettua. Uskon naista, kiukkuinen nuori mies sen sijaan ei. Nuorukainen lähtee kulkemaan kohti minua ja lysähtää pian vastapäätäni olevalle penkille. Saan tilaisuuden tarkkailla häntä lähemmin. Hassu hattu, jonka alla ylikasvanut, pörröinen tukka. Takin alla revennyt paita ja jalassaan eripari tossut. Huomioni vievät kuitenkin hänen eriparia olevat silmänsä. Piilolinssit vai värivirhe, minä mietin. Mies kurtistaa kulmiaan huomatessaan tuijotukseni ja käännän katseeni takaisin likaiseen ikkunaan. Ilman sen pölykerrosta aurinko sattuisi silmiin.
Myöhemmin samana päivänä ollessani toisella puolella kaupunkia, kohtaan jälleen tuon erikoisen ilmestyksen. Eripari tossuissaan nuorukainen kulkee jälleen kohti minua, tällä kertaa ystävänsä kanssa. Ollessani kuuloetäisyydellä nuorukaisen ystävä osoittaa tämän takinlievettä ja sanoo: ”Hei äijä, sun takistas puuttuu nappi. Kandeis ehkä korjaa se.” Nuorukainen nyökäyttää päätään myöntymisen merkiksi ja koko asia huvittaa minua. Mitä väliä yhdellä napilla on ihmiselle, jonka paita on rikki ja jaloissakin on kengät eri paria.

Lopputehtävä (valmistele aiemmin kurssilla kesken jäänyt tekstisi) Tämän opettaja voisi nähdä minun kirjoittavan romaaniksi (turha yrittää pölliä, moni voi todistaa tämän omakseni😂).

Älä pelkää

Istun pihavajassa silittäen sileän aseen piippua. Kuinka helppo ratkaisu se olisikaan. Voisin vapauttaa sillä itseni hetkessä kaikista hartioillani makaavista odotuksista. Ei avioliittoa, ei lapsikatrasta, ei töitä isän firmassa. Ei loputonta eloa tässä kuolettavan tylsässä tuppukylässä.
Irroitan tyhjän lippaan, pyörittelen sitä käsissäni ja työnnän sen sitten takaisin. Asekaapissa olisi patruunoita. Isällä on niitä aina varastossa. Nojaan pään käsiini ja vedän syvään henkeä.
”Aarni!” huuto kaikuu pihalta. Pääni nytkähtää pystyyn. Ase on pudota käsistäni. Luojan kiitos se ei ole ladattu. Vahinkolaukaus aiheuttaisi sätkyn koko naapurustossa.
”Aarni! Missä sä oot?” veljeni huhuilee jo selvästi lähempänä vajaa. Kuljen ripein askelin asekaapille, palautan isän pistoolin paikalleen muiden aseiden viereen ja lukitsen kaapin. Avaimen piilotan sinne mistä sen otinkin, pois pienten ulottuvilta.
Astuessani ulos vajasta kuulen riemunkiljahduksen. 4-vuotias pikkuveljeni juoksee luokseni ja kapsahtaa jalkoihini.
”Löysin sut.” hän heläyttää ja ojentaa kätensä minua kohti. Kaappaan hänet syliini. Mitä helvettiä oikein mietin, ajattelen painaessani jäntevän pikkupojan vartalon omaani vasten. Aivojen posauttaminen pitkin vajan seiniä ei voi olla ainoa vaihtoehto edes kuvitelmissani. On oltava muutakin kuin se, tai avioliitto yhteisön sääntöjen mukaan. On oltava muutakin. Minun on vain keksittävä mitä se muu on.

Kannan sylissä nauravaa pellavapäätä kohti taloa. Kuuntelen naurun välissä iloisena pulppuavaa puhetta. Meillä on 13 vuotta ikäeroa ja elämme aivan eri maailmoissa. Toivon, ettei pienin veljeni koskaan tule kokemaan omaa maailmaansa yhtä ahdistavana, kuin minä olen omani kokenut viimeisen parin vuoden ajan. Astuessani erkkerille vieville portaille, kiepauttaa pikkuveljeni kätensä kaulaani ja rutistaa kovaa.
”Aarni, sä oot tiiätkö tosi rakas.” hän kuiskaa korvaani. Sillä hetkellä tuntuu kuin jokin sisälläni yhtä aikaa särkyisi ja olisi ehjempi kuin koskaan.
”Kerron sinulle salaisuuden”, minä kuiskaan ja jatkan: ”Sinä olet kaikista rakkain.”
Veljeni kiemurtelee nauraen alas sylistäni ja sanoo pitävänsä salaisuuden, sitten hän juoksee keittiöön äidimme helmoihin.
”Löysin Aarnin.” hän ilmoittaa ja nappaa tiskipöydältä uunituoreen pullan. Äiti kääntyy minuun päin ja hymyilee aurinkoisesti. Hänestä näkee, että hän on onnellinen. Kymmenen lasta, omakotitalon pyöritys ja aviomies, joka vastaa täydellisesti maskuliinista perheenpäätä. Kaikki se sopii hänelle. Miten kertoa vanhemmille, ettei heidän valitsemansa elämä sovi minulle?

Yksi parhaista ystävistäni on yhteisöstä eronneen naisen poika. Isäni on aina katsonut ystävyyttämme vähän kulmat kurtussa, mutta niin hirveä ei hänkään ole, että olisi erottanut meidät. Jaakko on yhtäaikaa rauhallinen ja eläväinen. Toisena hetkenä hän saattaa olla todella puhelias, toisena taas hiljaisen kuuntelijan roolissa. Hän on vähän kuin elohopea. Rajoitettuna paikoillaan ja kylmän viileä. Vapauduttuaan ja innostuessaan sinkoilee sinne tänne hehkuen uskomatonta lämpöä. Ja juuri sitä tunnen katsoessani häntä, lämpöä, rakkautta. Jos isä tietäisi, hän ampuisi minut itse.
En ole kertonut Jaakolle tunteistani, en tiedä kuinka sen tekisin. Välillä minusta tuntuu, että hän tuntee samoin. Olen saanut hänet toisinaan kiinni katsomasta minua. Aina silloin hän on äkkiä kääntänyt katseensa pois. Joskus mietin, onko hän huomannut kuinka minä seuraan häntä katseellani ja paikannan hänet aina väkijoukoista.

Olen matkalla sopimallemme tapaamispaikalle. Löysimme kyseisen laiturin vahingossa edellisenä päivänä. Kuljimme kallioilla, kun huomasimme pienen polun, joka johti vanhalle laiturille. Sovimme hankkiutuvamme eroon talviturkeista tänään. Jaakko odottaa minua kallioiden luona, lähes huomaamattoman polun alussa. Kasvoni vetäytyvät leveään virneeseen.
”Ootko valmis luontoäidin kylmään syleilyyn?” hän kysyy ja tarttuu minua hartiasta. Kaappaan hänet kainalooni ja totean olevani yhtä valmis kuin hänkin. Nauramme ja kuljemme kapeaa polkua laiturin luo.
”Kestääköhän laiturivanhus edes meidän painoa?” Jaakko pohtii ja yrittää heiluttaa tukkia, joka on lyöty syvälle pohjamutiin.
”Tukevalta näyttää.” totean ja riisun paitani. Jaakko noudattaa esimerkkiäni ja pian seisomme uimahousuisillamme laiturin edessä.
”Uskalletaanko astua laiturille yhtä aikaa, vai pitääkö mennä yksi kerrallaan?” hän kysyy katsoen minua. Astun laiturille edeltä ja se tuntuu yllättävän vakaalta niin vanhan näköiseksi rakennelmaksi.
”Ennen tehtiin laituritkin kunnolla.” sanon nauraen ja käsken Jaakkoa astumaan rohkeasti harmaantuneelle laiturille. Se kestää meidät molemmat ja pian olen portaiden luona. Katselen ympärillä liplattavaa vettä. Paikka on uskomaton. Tunnen Jaakon astuvan lähemmäksi. Hänen kehonsa hohkaa lämpöä. Suljen silmäni. Yllättäen tunnen kuinka Jaakko silittää hellästi niskaani. Värähdän hänen kosketuksestaan ja huomaan vetäväni syvään henkeä. Käännähdän, jotta pystyn katsomaan häntä suoraan silmiin. Sydämeni hakkaa niin, että tiedän hänenkin aistivan sen.
”Älä pelkää”, hän kuiskaa ja painaa hellästi huulensa huulilleni. Enkä koskaan ole pelännyt yhtä vähän.

2 thoughts on “Proosan tekstejä, osa 2

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s