Pimeimmät tunnit

Nousen istumaan haukkoakseni henkeä,
tuntuu kuin rinnan päällä olisi kasa tiiliä.
Vaikka miten olen yrittänyt vetää happea,
ei se ole tuntunut täyttävän keuhkoja.

Ensimmäinen nyyhkäisy on riipivä,
kyyneleet valuvat pyytämättä.
Kastelevat kasvoni,
valuvat paidalleni.

Milloin helpottaa?
Kun joku voisi ajan antaa.

Se syö sisältä,
vaikka miten yrittää järkeillä.
Sisällä on kalvava ikävä,
eikä auta kuin kärsiä.

Yksinäiset päivät ovat pahimpia,
ystävien keskellä saa rakkautta.
Ei ehdi samalla tavalla kaivata,
kun on keskellä kosketuksia.

Koska lakkaa kaipaamasta?
Kulkeeko se aina mukana.

Katsoin sinua,
joka aiemmin olit turva.
Nyt välissä olisi voinut olla koko maailma,
en enää ole osa sinua.