Rakkaus ei katso statusta

Minulla on (ainakin) kaksi todistetusti itseäni fiksumpaa ystävää. Homma on Mensan testillä varmistettu.

Toinen heistä ajattelee rakkaudesta jotenkin ihanasti. Jo viime kesänä hän sanoi minulle, ettei rakkaus ole statuksesta riippuvainen. Jos oikeasti rakastaa, niin ei ole väliä millaisella statuksella toisen elämässä on. Ja alan olla hänen kanssaan jo hiljalleen vähän samoilla linjoilla.

Tottakai se aina kirpaisee, jos ihmissuhde ei rakennukkaan sellaiseksi kuin itse olisi toivonut. Jos on toivonut parisuhdetta, mutta homma jää ystävyydeksi, se vaatii omien ajatusten uudelleen asettelua. Ja se ottaa aikaa. Kuitenkin itse koen, että ei ystävyys ole sen vähäpätöisempää kuin parisuhde. Etenkään tiivis ystävyys.

Minä haluan jakaa arkeani ystävieni kanssa. Viettää yhteistä aikaa niin maanantai-iltana, kuin viikonloppunakin. Haluan jakaa asiat ystävieni kanssa ja halata heitä tiukasti kun yhdessä ollaan. Voimme yöpyä toistemme luona, kaivautua kainaloon. Sukupuolesta riippumatta. Ja tämä on asia josta aion pitää kiinni myös sitten, jos joskus parisuhteeseen päädyn. Minä en luovu ystävistäni ja heidän kanssaan vietettävästä ajasta. Piste.

Minä olen se ystävä joka laittaa omille tärkeille ihmisille viestiä jopa päivittäin. Kysyn kuulumisia ja haluan tietää ne oikeat kuulumiset, enkä vain “ihan hyvää”-lässytystä. Jos on paska olla, niin ole hyvä ja kerro. Mutta kerro ne hyvätkin jutut, niin iloitaan yhdessä!

Minä kiinnyn syvästi ihmisiin. Ystävät ovat minulle aivan äärettömän tärkeitä, osa perhettä. Jos olet minuun tiiviisti yhteydessä, niin olen minäkin sinuun. Jos haluat puoliksi asua meillä, se sopii vallan mainiosti. Mi casa es su casa.

Kun minä rakastan, niin minä todella rakastan. Ihan sama mikä status on. Tulen keskellä yötä hakemaan, ruokin sinut, petaan sängyn ja pidän tiukasti sylissä. Olen sinun niin kauan kuin sinä olet minun. Ja yleensä vielä sen jälkeenkin.