Jonkin luomisesta.

Fiktiivisen kirjan kirjoittaminen ei tapahdu parissa päivässä sormia napsauttamalla. Ainakaan jos aikoo saada aikaiseksi enemmän kuin 10 sivua.

Kirjan kirjoittaminen on tuskin koskaan pelkkää helpoutta. Jonkun kohdan kanssa jää junnaamaan tai sitä ei jaksa keskittyä siihen, mikä keskittymistä vaatisi. Faktoihin perustuvan kirjan kanssa saa kuitenkin tukea muualta ja kirjalle on pohja, kun taas fiktiivistä tarinaa kirjoittaessa kaikki tulee kirjoittajalta. Hahmot luonteenpiirteineen, tapahtumat iloineen ja suruineen, puitteet tapahtumille. Vaikka ottaisitkin kirjaan asioita oikeastakin elämästä, on sinun silti luotava tarinalle kestävä kaari ja saada lukija kuljetettua sujuvasti tarinan läpi!

Tarinoiden, keksittyjen elämien kirjoittaminen ja mielikuvituksessa asioiden pyörittäminen ei onnistu kaikilta, mutta viis ehkä itserakkaasta (mielummin sanoisin itsetietoisesta) ilmaisustani: minulta se onnistuu. Olen aina ollut taitava pyörittelemään keksittyjä tapahtumaketjuja mielessäni ja uppoutunut myöskin toisten kirjoittamiin tarinoihin. Rikkaasta mielikuvituksestani saan varmasti kiittää iltasatuja, joita äitini on minulle lapsena lukenut, sekä pappani minulle kertomia, itse keksimiään, satuja.

Kuten olen aikaisemminkin tainnut mainita, olen oikeastaan aina kirjoittanut. Tarinan pätkiä, hahmotelmia, niin koulun tehtävissä, kuin kotona omalla ajallani. Mutta miksi sitten juuri nyt haaveilen kirjan valmiiksi saamisesta? Koska ensimmäistä kertaa aloitettu tarina jatkoi kasvamistaan parinkymmenen sivun yli. Minulla on tälläkin hetkellä pari muutakin ideaa/hahmotelmaa, mutta tämä tarina ei jäänyt pelkäksi hahmotelmaksi. Ensin se kasvoi 20 sivuun, sitten 60 sivuun ja edelleen yli sadan sivun. Koko ajan kävi vahvemmaksi se tunne, että voin ihan oikeasti saada tämän tarinan valmiiksi. Tarinan kaari hahmottui jo alkuvaiheissa ja sain aikaiseksi alun, lopun, sekä kasan tapahtumia niiden väliin! Siitä oli helppoa lähteä jatkamaan!

Kun sivuja oli kertynyt sen lähemmäs sata, hämmästyin itsekin. Alkoi olla selvää, että jonakin päivänä tarjoan tekstiäni kustantamoille. Ja sitten hiipi ne tavalliset ajatukset: “jos kukaan ei kelpuuta tätä” tai “jos kukaan ei halua lukea sitä”. Näille ajatuksille pitää kuitenkin vaan näyttää kieltä.

Alkuvuonna otin tavoitteekseni istahtaa joka päivä koneen eteen kirjoittamaan ja muokkaamaan tekstiäni edes vähän. Tosin, kun arki pyörähti käyntiin, huomasin tuon ajatuksen katoavan kuin tuhka tuuleen. Kuitenkin, olen aina välillä saanut istahdettua koneen ääreen ja sivumäärä on jatkanut kasvuaan. Ja mikä tärkeintä, olen edelleen innoissani kirjoittamisesta. Ymmärrän vihdoin kirjailijoita, jotka ovat sanoneet hahmojen muuttuneen melkein todellisiksi heille!

Koen bloggaamisesta olleen minulle hyötyä kirjoittajana. Olen oppinut paljon etenkin itse kirjoittamalla, mutta varmasti myös toistenkin kirjoituksia ja kirjoja lukemalla. Ja niinhän se on, että vain tekemällä voi kehittyä! Voinen siis kiittää harrastustani ainakin osittain siitä, missä olen tulevan kirjani kanssa! Olen saanut tätä kautta rutkasti itsevarmuutta kirjoittajana, kiitos teidän lukijoiden, jotka annatte palautetta ja kerrotte odottavanne kirjoituksiani niin blogin, kuin tulevan kirjani muodossa. Myöskin kolumnieni palautteilla on varmasti ollut oma osansa. Kiitänkin myös teitä, jotka olette etsineet minut käsiinne netissä ja laittaneet palautetta lehtijutuistani! Kiitos. Kyllähän se hivelee mieltä, kun ihmiset kehottavat hankkiutumaan toimittajaksi ja tekemään siten kirjoittamisesta ammatin. Toimittajan työt vaan eivät kiinnosta minua. Mielummin kirjoittelen satunnaisia kolumneja, pidän blogia ja kirjoitan kirjaani.

Toivottavasti jonain päivänä voin kutsua itseäni kirjailijaksi. ❤