Kuljen ohi.

Monta kertaa viikossa kuljen talonne ohi. Tai eihän se enää ole teidän. Nyt siellä asuvat eri ihmiset. Sieltä kuuluvat eri äänet.

Talon ohi kulkeminen on katkeransuloista. Muistan teidän perheenne äänet. Miten iloisesti aina moikkasitte keittiön ikkunasta, ruohonleikkurin äärestä tai kukkapuskan vierestä. Muistan teehetkemme keittiössä, joka näyttää nyt ihan erilaiselta. Ja minulla on ikävä.

Siinä yksi lisäsyy miksi haluan muuttaa pois täältä. En haluaisi jatkuvasti muistutuksia siitä, ettei sinua enää ole. En sinua tule koskaan unohtamaan. Ei ystäviä unohdeta, joten en tarvitsisi muistutusta asiasta.

Ennen kerroimme toisillemme kylän juorut, sinä kuulit niitä aina enemmän kuin minä. Ennen manasimme yhdessä talon myyntien vaikeutta. Ennen laitoimme toisillemme viestiä. Soittelimme. Tiesimme toisen olevan lähellä. Ajoimme toistemme talojen ohi, vaikka se ei aina ollut se lyhyin reitti ja moikkailimme, kun tulimme toisiamme vastaan kylänraitilla. Vieläkin punaisen auton tullessa vastaan, meinaan katsoa oletko sinä ratissa.

Sinä olit meidän tyttöjemme varamummo, se jonka luokse sai tulla käymään ja syömään jäätelöä. Sinä olit minun ihmiseni täällä, se ainoa, eikä minulla nyt ole enää ketään. Enkä edes halua enää tutustua ihmisiin täällä.

Me kaksi päädyimme samaan kahvipöytään, kun kumpikin tarvitsi toista ihmistä. Sinä ymmärsit minua ja minä ymmärsin sinua. Eikä sellaista voi kuka tahansa korvata.

Jotkut kulkevat kanssamme samaa polkua vähemmään aikaa, mutta koskettavat elämäämme enemmän kuin toiset. Ja sellaisen ihmisen kohtaamisesta saa olla todella onnellinen.