Hansalapset.

Kun minä olin nuori…

… niin hengailtiin ostarilla. Ja nyt vaan mietin, että kun nuo meidän neidit kymmenen vuoden päästä on nuorisoa, niin onko silloin enää edes koko ostareita? Oikeasti? Turun keskusta on kokenut viimeisen 10 vuoden aikana aikamoisen muutoksen (enkä nyt tarkoita pelkästään sitä kuoppaa keskellä toria). Samoin on käynyt shoppailukulttuurillekkin. Nykyään ostetaan paljon netistä, eikä enää pyöritä Wikken tai Stockan levyhyllyjen välissä. Elokuvat katsotaan joko suoratoistopalveluista tai tilataan kotiin halvalla cdon.comin kautta. Eikä musiikkia ainakaan kuunnella cd-levyiltä! (Kuunnellaanpas…)

Mutta, että jutun juju… Oli se! Että meidän lapsemme elävät hyvin erilaista lapsuutta, kuin me, ja heidän nuoruutensakin tulee olemaan hyvin erilainen, kuin meillä oli. Toki sama pätee meihin ja meidän vanhempiimme, mutta moni asia on harpannut (eikä välttämättä parempaan suuntaan) isoin askelin viimeisen 20 vuoden aikana. Siinä missä meidän vanhemmat hokivat, miten ei heidän lapsuudessaan kavereille soiteltu, vaan sitä käveltiin katsomaan oliko toinen kotona, me sanomme, että meidän lapsuudessamme soiteltiin kavereille, eikä toista heitetty viestillä whatsappissa.
(Me olisimme 20 vuotta sitten kyselleet mikä whatsapp? Netti, puhelimessa?)

Lääketieteen kehitystä minä tuen. Ja toki netti on kiva asia. Mutta joissakin asioissa välillä kaipaan takaisin 2000-luvun alkuun. Mitä se kertoo? Vain sen, että keski-ikä lähestyy? 😀
Kuitenkin koen elämän olleen tietyllä tapaa iisimpää, stressittömämpää. Joka osaltaan selittyy sillä, että olin silloin teini, enkä aikuinen kaikkinen aikuisten murheineen, mutta kuitenkin. Toisinaan tuntuu, että joidenkin asioiden olisi suonut jääneen sinne 2000-luvun alun tasolle…

Tuntuuko teistä koskaan siltä?

 

P.S. Löydät minut myös Instagramista ja Facebookista.