Miehet varhaiskasvatuksessa.

Olen työskennellyt vuosien varrella seitsemässä eri päivähoitoyksikössä. Työkavereina minulla on ollut niissä lähemmäs sata naista, mutta vain kolme miestä.
Opiskellessani ei luokallamme ollut ainoatakaan miespuolista ja nyt lähihoitajaksi opiskelevan siskoni luokalla on yksi ainoa miespuolinen opiskelija. Miehistä ei ole ylitarjontaa yleisestikkään hoitoalalla.

Millaista sitten on työskennellä miehenä varhaiskasvatuksessa ja kuinka ne harvat, mutta niin kullanarvoiset miehet ovat alalle päätyneet? Minäpä päätin kysellä asiaa muutamalta tutultani ja sain niin mahtavia vastauksia kysymyksiini, että mieleni tekisi kopioida ne vain suoraan tähän. Se kuitenkin tarkoittaisi aikamoista määrää tekstiä ja siksi päätin referoida ja yrittää parhaani mukaan saada loistavista vastauksista yhteneväisen tekstin.

Vastaajat ovat kolmekymppisiä miehiä, joista pari on koulutukseltaan lähihoitajia ja yksi lastentarhanopettajan kelpoisuudella valmistunut sosionomi. Varhaiskasvatuksessa he ovat työskennelleet 5 – 9 vuotta.
Lähihoitajat ovat molemmat tehneet töitä myös kiertävinä varahenkilöinä, jolloin työtä ei ole sidottu yhteen ryhmään tai päiväkotiyksikköön.

Kuinka nämä kaverit ovat päätyneet alalle? Ilmeisestikin lähinnä sattuman kautta! Yksi päätyi ”välivuotenaan” koulunkäyntiavustajan hommiin ja päätti opiskella alalta itselleen ensimmäisen ammatin. Yksi oli lukion kolmannella tajunnut, että nyt pitäisi hiljalleen keksiä mitä seuraavaksi ja päätynyt sosionomin opintoihin, jotka olivat tuntuneet monipuolisilta, sekä hyvältä reitiltä esimerkiksi lastentarhanopettajaksi. Opintojen myötä päätös alkoi tuntua oikealta!

Vastaajien mielestä parasta työssä ovat aidot ja ihanat kohtaamiset, lasten luottamuksen saaminen ja heille turvana toimiminen, hetkessä eläminen ja lasten kyky nauttia pienistä asioista.
”Kaikki se mitä teen kun olen läsnä ryhmässä, vaipanvaihdosta, kenkien tarrojen kiinni-auttamisen kautta aina ohjattuihin tuokioihin.”
Varahenkilönä parasta kuulemma on, kun ei ole paperitöitä, eikä toiminnan suunnittelua ja näin ollen töihin mennessä saa keskittyä oikeasti lasten kanssa olemiseen.

Haastavinta työssä lastentarhanopettajan näkökulmasta on kaikki se mitä viime vuosina on keksitty perustyön ympärille. Enää ei saa keskittyä vain lapsiin, vaan välillä kuulemma tuntuu siltä kuin olisi enemmänkin toimistotyöläinen. Paperitöitä on aina vaan enemmän.
Yksi lähihoitaja kertoi työskennelleensä joskus ryhmässä, joka oli niin haastava, että työpäivät olivat lähinnä vain pakan koossa pitämistä. Henkilökuntaa oli siis oletettavastikin liian vähän ryhmän tarpeisiin nähden. Tuttu juttu useammallekin hoitoalalla työskennelleelle. Been there…
Kiertävänä varahenkilönä erityistä tukea tarvitsevien lasten kohtaaminen voi olla haastavaa. Työpaikan vaihtuessa tiuhaan ja uusien lasten tullessa kohdalle, ei ole välttämättä tietoa lapsen taustoista ja tilanteet voivat tulla eteen yllättäen, ilman että tietää tarkkaan kuinka pitäisi toimia.
”Ja onhan työ melun ja energisen menon keskellä kuluttavaa, ei tästä turhaan sanota, että työ on rankkaa.”

Kysyessäni kuinka muut ovat suhtautuneet miesten alavalintaan, sain hyviä vastauksia. Osan mielestä on kuulemma coolia tai sympaattista, että mies työskentelee lasten parissa. Huvittuneen virneen naamalleni nosti kuitenkin lause, jossa todettiin:
”Sinkkuaikoina oli hauska seurata ihmisten reaktioita, kun tehtiin tuttavuutta. Se, että kerroin olevani päiväkodissa töissä, herätti ihastusta, epäuskoisuutta ja joillekin oli totaalinen turn off.”
Hahaha! Heidän menetyksensä, kun eivät osanneet arvostaa moista, sanon minä!
Lasten vanhempien suhtautuminen on ollut positiivista. Heistä on kiva, kun löytyy miehiäkin alalta.

Ala kuitenkin on edelleen selkeästi naisvoittoinen. Miehet ovat itse tottuneet työskentelemään naisten joukossa, eivätkä edes kiinnitä koko asiaan huomiota. Sukupuolen sijasta tärkeintä on päästä työkavereiden kanssa samalle aaltopituudelle.
Toisinaan kuitenkin kuulemma huomaa, jos jollekin naiselle on outoa työskennellä miespuolisen työkaverin kanssa. Kuulemma tätä on etenkin vanhempien naisten keskuudessa. Nuoret naiset ovat jo tottuneet siihen, että alalla on nykyään miehiäkin ja pääasiassa miehet otetaankin kyllä hyvin vastaan päiväkodeissa.

Miehet ottaisivat mielellään työkavereikseen kyllä lisää miehiä, mutta eivät siksi, että naisten joukossa olisi kurjaa olla ainoana miehenä. Miehiä kaivattaisiin lisää, jotta lapset saisivat enemmän miehiä roolimalleiksi.
Miehet myös suhtautuvat joihinkin asioihin eri tavalla, kuin naiset, joten miesten lisääntyminen naisvoittoisella alalla tasapainoittaisi mahdollisesti työyhteisöjä.
Tästä olen itse naisena ehdottomasti samaa mieltä! Jo yksi mies tekee nimittäin ihmeitä työpaikan ilmapiirille.
Lisäksi miespuolisten määrän lisääntyminen edistäisi tasa-arvoa yhtälailla kuin naisten työskenteleminen esimerkiksi rakennusalalla.

Kysyessäni syitä miesten vähyyteen ja heitä koskeviin ennakkoluuloihin varhaiskasvatuksen parissa, tarjottiin vastaukseksi jäänteitä menneisyydestä. Ihan kuten naiset eivät joidenkin ajatusmaailmassa sovi trukkikuskeiksi, eivät miehetkään sovi hoitoalalle. Ja nämä ajatusmallithan eivät pidä lainkaan paikkaansa. Hoitoala on vain totuttu näkemään naisten alana. Onneksi miehiä on alkanut näkyä varhaiskasvatuksessakin jo enemmän, ja se ehkä rohkaisee enemmän ja enemmän miehiä alalle.

Ennakkoluuloihin itse miehiin ja heidän ammattitaitoonsa liittyen sen sijaan eivät kaikki ole törmänneet. Yksi miehistä kertoi kohdanneensa ennakkoluuloja ainoastaan siinä, että hänen osaamistaan pienempien lasten parissa on epäilty. On saatettu kysellä osaako hän vaihtaa vaipan jne. Ja kyllä, hän osaa vaihtaa vaipan ihan siinä missä naispuolinenkin kollega!
Yksi vastanneista toi julki myös sen, että aikoinaan hän itse mietti, mitä muut ajattelevat hänestä. Nyt ammatillisen itsetunnon noustua, ei hän kuitenkaan enää vaivaa päätään moisella.

Kysyessäni aikovatko miehet pysyä alalla, sain samanlaisia vastauksia kuin voisin kuvitella saavani kaikilta hoitoalalla olevilta. Hyvänä päivänä työtä tekee mielellään, vaikeampina päivinä sitä ajattelee alanvaihtoa. Osa harkitsee jatkokouluttautumista sosiaali- ja terveysalalla pysyen, osa ei usko jaksavansa alalla loputtomiin, koska palkka suhteessa työn vaativuuteen ei motivoi. ”Valtio voi mielestäni rauhassa lisätä aloituspaikkoja yliopistoihin, mutta se on hyödytön satsaus, jollei työoloja ja palkkausta saada kuntoon.”

Itse toivon miesten määrän varhaiskasvatuksessa ja yleisesti hoitoalalla lisääntyvän. Jo aikoinaan koulunkäyntiavustajan töitä tehdessäni olisin kaivannut enemmän miehiä työkavereiksi. Koulun puolella syy oli mm. siinä, että erityisoppilaiden kanssa haastavat tilanteet saattoivat kärjistyä fyysisiksi ja etenkin isompien oppilaiden kanssa miehet toivat turvallisuuden tunnetta tällaiselle 157 senttiselle. Sen lisäksi toki koulun puolellakin miehet toimivat loistavina roolimalleina.

Miehet, rohkeasti alalle. Teistä tykätään!

Onneksi miehetkin voivat olla kaikkea tätä!