Mielenterveyshäiriö, surkeiden sattumusten summa.

Herkkä lapsi. Koulukiusaaminen. Serkun kuolema. Teiden eroaminen parhaan kaverin kanssa. Siinäpä pikainen listaus surkeiden sattumusten sarjasta, joiden peruja aika varmasti oma ahdistuneisuushäiriöni on. Lisänä isättömyys, joka on näkynyt varmasti hylkäämisen pelkona läpi tähän astisen elämäni.

Olen pienestä asti ollut kiltti tyttö. Kiva kaveri ja helppo kohde kiusaamiselle. Hirveän pahaksi kiusaaminen ei koskaan onneksi päässyt, mutta typerää nälvimistä, kommentointia ja jopa valehtelua minua koskevista asioista.

Sinä kesänä, kun täytin 12, meidän 6-vuotias serkkumme hukkui. Pieni tyttö katosi rannalla ja vaikka emme olleet lähimaillakaan, niin silti pienen mieli ajatteli, että jos jotenkin nyt vaan toivomalla saataisiin serkkutyttö kotiin. Ei saatu.

Samana syksynä ystäväni alkoi kallistua teatteriharrastuksen tuomien kavereidensa puolelle ja jäin hetkeksi yksin. Löysin silloin 6. luokalla uudet ystävät, joista toinen edelleen kuuluu ystäviini. Kuitenkin stressitasot olivat korkealla. Suru, ystäväkuviot, viimeinen ala-astevuosi. Menetin ruokahaluni ja laihduin. Ravasin äitini kanssa lääkärissä, eikä vikaa löydetty. “Tällaista tapahtuu välillä teinitytöille”, sanoi ensimmäinen lääkäri. Siihen me uskottiin. Olihan minulta kysytty onko mielen päällä jotakin, mutta enhän minä tajunnut olevani surullinen. En minä osannut vieraalle ihmiselle tuosta vaan sanoittaa silloin missä on vika. Tajusimme sen äitinikin kanssa vasta kun nykyisellä terapeutillani aloin käydä!

Silloin ruokahaluni kuitenkin palasi hiljalleen ja elämä jatkui. Oireet, jotka nyt täysin sovitan ahdistuneisuushäiriöön kulkivat kuitenkin aina mukana. Stressitason noustessa (koulun koe-kaudet, ystäväkuviot, lopputyö, seurustelujutut) oireeni pahenivat. Ajattelin olevani hullu, vaikkakin ei hullu hulluuttaan tunnista -lause sai uskomaan, että en ole hullu, vain erilainen. En uskaltanut puhua olostani kenellekkään. Oli outoa tuntea järjetöntä ahdistusta, kun kaikki oli hyvin.

Kun vuonna 2013 oireet lävähtivät kaikella voimallaan päin naamaa, vuosien tauon jälkeen, päädyin ensimmäistä kertaa terapiaan. Kun muutto uudelle paikkakunnalle, pienen lapsen hoitoon vienti, paluu töihin, uusi työkaveri, kova työstressi jne. räjäyttivät pakan, oli pakko todeta, että en pysty tähän.

Nykyisen terapeuttini löysin 2,5 vuotta sitten. Hän on oikea aarre. Olemme edenneet valtavasti ja olen oppinut, että ei minun hitsit vieköön tarvitsekkaan hallita kaikkea! Ei tarvitse hoitaa jokaista asiaa itse, ei olla täydellinen vaimo, äiti, työntekijä ja ulkopuolisille kuuman kaunis seksipommi! Riittää kun olen minä, ja teen parhaani. Edelleen koen herkästi alemmuutta ja huonouden tunnetta joidenkin ihmisten seurassa. Vertaan itseäni muihin. Mutta hiljalleen mennään eteenpäin.

Kukaan ei ole luvannut, että pääsisin jonain päivänä lopullisesti ahdistuksestani eroon. Mutta voin oppia elämään sen kanssa ja hallitsemaan sitä. Opin tuntemaan sen aiheuttajat ja ottamaan rennommin!

Eli siis, mielenterveyshäiriöt eivät ole hulluutta, eivätkä valinta. Ne ovat surkeiden sattumusten summa.

fd73c4d3b48d2b597c0aa8d6985dadc4--mindfulness-briefs

Kuva täältä.

7 thoughts on “Mielenterveyshäiriö, surkeiden sattumusten summa.

  1. Minua kiusattiin ja haukuttiin koulussa yläasteella. Sain vain halpoja muodista poismenneitä vaatteita. Kaikki nauroivat niille. En koskaan kertonut kotona mitään. Pidin vain kaiken sisälläni. Sukunimeäni myös haukuttiin ja väänneltiin. Itkin paljon, mutta yksin. En kertonut koskaan kellekään. Olisin helposti saattanut sairastua samaan kuin sinä, mutta ihme kyllä en. Tosin minulle on tuolta asti jäänyt tapa ostaa vaatteita ja paljon. Minulle ei kukaan pääse enää nauramaan vanhanaikaisista vaatteista. Ei muuten naurettu yhdenkään lapsistanikaan. Siitä pidin huolen. Tälläiset tapahtumat vaikuttavat loppuelämään saakka, kuten minullekin tuohon vaatteiden, kenkien, laukkujen ym osteluun. Tosin ei siinä mitään väärää ole, niin kauan ei ole/tule ongelmia rahan kanssa 🙂
    En tiedä olisiko terapeutista aikanaan ollut apua…
    Muuten, en ole kertonut vieläkään äidilleni…

    http://www.lily.fi/blogit/yhta-sirkusta

    Liked by 1 person

  2. Ihanaa, kun kirjoitat kokemuksistasi avoimesti ❤ Näistä on varmasti paljon apua ja vertaistukea monille, minä mukaanlukien. Joskus sitä kuvittelee olevansa vaikeiden kokemustensa kanssa ihan yksin, ja se vain pahentaa oloa, ainakin minulla. Siksikin kokemusten jakaminen on tosi tärkeää 🙂

    Liked by 1 person

    1. Siis mä kyllä niin kannatan vertaistukea! Olen sitä itse antanut, sekä saanut. Ja se helpottaa ihan älyttömästi, kun ymmärtää, ettei ole yksin.

      Mun mielestä on ihanaa, kun esim. Maria Veitola puhuu mielenterveys-asioistaan avoimesti. Hänhän voisi esittää olevansa täydellisen tasapainoinen upea mediapersoona, mutta on päättänyt olla rehellinen ja näyttää, että kellä vaan voi olla vaikeaa. Eikä se silti tee ihmisestä sen huonompaa. Mä haluan puhua näistä asioista just siksi, etten halua leimautua pelkäksi mielenterveyshäiriöstä kärsiväksi ihmiseksi. En halua kenenkään ajattelevan, että olen hullu jonka miehen kannattaisi ottaa ja lähteä lasten kanssa. Haluan näyttää, että meillä eletään vallan hyvää perhe-elämää ja rakastetaan täysillä, siitä huolimatta, että minulla on ahdistuneisuushäiriö. Minulla on se, mutta minä en ole se. HAH. Siitäpä hyvä otsikko seuraavaan kirjoitukseen. 😄

      Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s