Mistä ahdistus johtuu?

Ahdistuksen syitä on yhtä monia, kuin on ihmisiäkin. Aloin vaan omaa ahdistustani pohtimaan, kun erään blogisiskon kanssa instagramissa kirosimme paniikkikohtauksia ja sitä, miten paljon asiat ovat muuttuneet teini-iästä.

Teininä rakastin ihmismassoja. Näin jatkuvasti kavereita ja nautin isoista porukoista. Vietin aikaa ostarilla ja ravasin elokuvissa, festareilla ja konserteissa. Nykyään nautin kotona olosta, rajoitan sosiaalisia tilanteita, ja festareille minut saisi korkeintaan reilusti huumattuna. Mutta mistä moinen sitten oikein johtuu?

Kuten instakeskustelussakin sanoin, niin veikkaan ylikuormitusta.

Kärsin minä nuorenakin ahdistuksesta. Onhan ahdistuneisuushäiriöni puhjennut jo 12-vuotiaana (siitä voit lukea lisää täältä), mutta ennen ahdistukseni aaltoili enemmän.

Miksi oireet sitten ovat viime vuosia olleet niin rajuja, ja miksi viimeisten parin vuoden aikana ei ole tullut sitä seesteisempää jaksoa?

Ja tähän vastauksena se ylikuormitus. Liikaa stressiä. Liikaa asioita hoidettavana ja mielen päällä pyöriteltävänä. Liikaa negatiivisia asioita.

Lopputyö, ero, ystävyyssuhteet, stressaava työ… kaikki edellä mainitut ovat aikoinaan hetkellisesti nostaneet stressitasoani ja siten räjäyttäneet ahdistukseni, ja sen oireet pilviin. Mutta aina ennen oireilu kesti muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen, kunnes helppasi samalla kun stressikin.

Aikuisuudessa se stressi vaan ei aina helppaa. Tai jos jostakin asiasta helppaakin, niin tilalle tulee uusi. Ja vaikka se stressaava tilanne (esim. huono työpaikka) olisikin jo jätetty taakse, saattavat pahimmat oireet tulla jopa jälkijunassa ja niistä ei päästäkkään noin vain eroon. Ja kun asiat kasaantuu, ja on paljon kaikkea, on stressitaso jatkuvasti hieman koholla, mikä pitää ahdistusta yllä.

Lapset itsessään eivät aiheuta stressiä. Sen sijaan ne ohessa tulevat päivähoito-, koulu-, kerho-, harrastus-, ja kaverijutut voivat toisinaan aiheuttaa. Kun ennen työpäivän jälkeen rojahdit sohvalle hetkeksi keräämään itseäsi, niin nyt ryntäät tukkaputkella töistä päiväkodille, sieltä kauppaan ja ostosten kanssa kotio. Vieläkään et istahda sohvalle, vaan laitat lapset Pikku kakkosen eteen ja alat tehdä ruokaa. Nyt kun lapset ovat jo isompia, on tämä sentään jo jonkin verran helpottanut, etenkin koululaisen osalta, mutta lasten ollessa pieniä, on se sinun oma aikasi sitten kun lapset ovat nukkumassa. Olettaen, että jaksat sitten vielä jotakin.

Itselläni viime vuosina henkisesti kuormittavia asioita ovat olleet erityisesti yksi työpaikka, muutama ihmissuhde, sekä talon myymisen yrittäminen, niiden perus arjenpyöritysrumbien lisäksi. En kaikkea täällä blogissa avaa, mutta ei se elämä ole muutamaan vuoteen ihan sieltä helpoimmasta päästä ollut. Vaikka tämä kevät nyt olikin ihan uskomattoman raskas, niin on sitä viime vuosina ollut muitakin juttuja. On ollut myös asioita, jotka olen pitänyt itselläni, enkä täällä mainostanut.

Ja mitä niihin työpaikkoihin tulee, niin pätkätyöt ovat todella kuormittavia. Sen lisäksi, että joudut 3-12kk välein pohtimaan, mistä seuraavaksi töitä, niin olet aina se, joka menee uuteen paikkaan. Nuorempana sitä vielä jaksoi, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä ahdistavammaksi se käy. Ei jaksaisi jälleen kerran opetella uuden paikan tapoja ja tutustua 12-25 uuteen työkaveriin, plus 80-150 uuteen lapseen. Ei jaksaisi olla se joka aina joustaa, menee ja tekee.

Vaikka elämässäni moni asia on hyvin, niin ahdistuneisuushäiriöni kannalta muutama epävarmuustekijä, sekä kaikki hetkelliset tai pidempiaikaiset stressin aiheuttajat pitävät ahdistustani yllä. Olenkin toisinaan pohtinut helpottaisivatko oireeni, jos pääsisin kuukaudeksi pariksi jonnekkin turkoosin veden äärelle, missä joku kantaisi ruoan eteeni ja pesisi pyykkini. Missä saisin keskittyä vain kirjojen lukemiseen ja lasten leikkien katseluun. Laskisiko stressitasoni niin paljon, että enää ihmismassatkaan eivät tuntuisi yhtä ahdistavilta, kun aivot eivät olisi kaikesta muusta enää niin ylikuormittuneet.

Tai jos saisin elämääni jotakin superkivaa ja upeeta, niin veisikö se huomiota riittävästi niiltä ei niin kivoilta jutuilta ja auttaisi ahdistukseni suhteen? Uusi koti tai opiskelupaikka? Koiranpentu? Hyvä ystävä? Ehkä.

Toinen tekijä ahdistukseen ja sosiaalisten tilanteiden vaikeuteen on varmasti myös itsetunnon murskaantuminen. Itselleni on tapahtunut asioita, jotka ovat hetkellisesti vieneet itsetunnon pohjalukemiin, ja tämä on varmasti vaikuttanut sosiaalisten tilanteideni sietoon. Se tyttö, joka ennen nautti parrasvaloista, kammoaa nykyään lavalle astumista.

Kun joku, jonka et koskaan olisi uskonut satuttavan sinua, pitää sinua itsestäänselvyytenä ja keskittää energiansa toisiin. Kun joku kertookin sinun olevan täysin korvattavissa. Tai joku vaihtaa sinut toiseen, koska et kelpaa hänen lähipiirilleen. Kun jotkut jättävätkin sinut yhtäkkiä ulkopuolelle ja pitävät sinua varalla vain omia hätätilanteitaan varten. Tai kun joku läväyttää oven kiinni naamasi edestä, koska kerrankin uskallat sanoa vastaan. Moiset tilanteet jättävät arvet ja saavat miettimään mikä vika itsessä on. Vihdoin ja viimein olen tosin oppinut, että vian ei tarvitse olla minussa. Vika voi yhtälailla olla muissa, ja monessa tilanteessa näin on ollutkin.

Terapiani loppui alkuvuodesta, koska olin tavallaan saanut sieltä jo kaiken mahdollisen avun. Ymmärrän ahdistuneisuushäiriötäni paremmin, olen oppinut sen aiheuttajista ja ylläpitäjistä, sekä saanut apua ja keinoja sen kanssa elämiseen. Ahdistuneisuus tulee suurella todennäköisyydellä olemaan osa minua aina, mutta oireet tulevat melko varmasti helpottamaan ajan myötä.

Minä en kuitenkaan ole luovuttanut. Olen etsinyt ihmisiä, joiden kanssa minun on hyvä olla ja päättänyt pitää oman pääni, sekä toimia minulle sopivilla tavoilla. Pitivät toiset siitä tai eivät. Ne ovat ensiaskelia oman ahdistukseni vähentämiseen. Tämä on minun elämäni, saan elää sitä kuten minulle on parasta.