Minun ei tarvitsisi.

Toisinaan haaveilen mökistä veden äärellä. Ei nettiä, ei aikatauluja. Haahuilisi vaan päivästä toiseen, ehkä koiran kera. Kulkisi pitkin mättäitä ja vastaisi puhelimeen vain jos tuntuisi siltä. Istuisi iltaisin takkatulen ääressä ja koko maailma olisi siinä.

Seurakseni voisin ehkä ottaa ihmisenkin, sellaisen joka osaisi istua hiljaa. Sellaisen, joka haluaisi upota kirjojen maailmaan ja illalla ehkä pelata korttia. Jonkun, joka hipsuttaisi niskaa ohi kulkiessaan, muttei vaatisi mitään. Jonkun, josta huokuisi rauha niin, että se lopulta peittäisi minutkin alleen.

Olla kuplassa, jossa en vahingossakaan alkaisi kasata paineita itselleni. En ajattelisi mitä muut minusta tahtovat. En ajattelisi, kuinka en pysty sitä heille kuitenkaan tarjoamaan. Tuulen huminassa tuntisin riittäväni, kun minulta ei mitään odotettaisi. Minun ei tarvitsisi mitään.

Tiedän, että mukaanlähtijöitä olisi useitakin. Nykymaailma ei sovi meille. Se on liian kiivas, liian vaatelias. Ole kaikille jotakin, mutta samalla vähiten itsellesi.