Valituspäiväkirja

Olen pahoillani, mutta vielä vuonna 2022 tämä blogi ei muutu positiivisuuspaikaksi, joten sitä kaivatessasi jatka etsintöjä.

Kirjoittaessani tätä olen väsynyt, stressaantunut ja mietin mitä hittoa elämässäni teen. Lapsena sitä jotenkin ajatteli aikuisilla olevan kaiken kasassa ja nyt sitä tajuaa, että aivan kujalla sitä näyttää olevan kuusikymppisetkin. Toisaalta, kiitos sen saan kriiseillä ihan rauhassa vielä ainakin 30 vuotta.

Kissalla tuntuu iskevän joku kriisi joka aamu. Se saa kohtauksen, jossa otetaan kunnon spurtti asunnon läpi, minkä jälkeen mourutaan sydämen pohjasta. Ja sitten rauhoitutaan. Jos se sekoaa keväällä taas valoisista aamuista, niin kukaan ei nuku kello neljän aikaan. Sitä hulabaloota odotellessa.

Viime keväänä minulla oli jonkinlainen kuva siitä, miten lähitulevaisuus voisi mennä ja millaista elämäni olisi tähän aikaan. Sitten kaikki meni päin helvettiä yllättäin ja jäin miettimään mitä vittua tapahtui. Kasatessani palasia yhteen, en saanut aikaiseksi ihan sitä mitä oli ollut ennen räjähdystä ja nyt olen edelleen kysymysmerkkinä sen suhteen, että mitäs nyt. Mitä hiivattia minä haluan?

Siinä missä ennen menin ja tein, jos jokin tuntui hyvältä. Niin nyt ylianalysoin. Onnistuin kaiken sen paskan keskellä nappaamaan toisesta ihmisestä ne ikävät osat itseeni, osat jotka eivät sovi minuun laisinkaan! Kyllä, kiitos ahdistuneisuushäiriön olen monessa asiassa pelkuri ja pääni kanssa joutuu tekemään töitä joskus ihan tosissaan. Mutta näissä asioissa minulla ei ollut tapana olla näin hukassa. Voi vittujen kevät minä sanon. Kiitos tästä “perinnöstä”. Se mitä koitin toisessa kuukausia lopulta korjata, siirtyikin omaksi taakakseni. Erittäin jees..

Voisin nukkua 2/3 päivästä ja silti unirytmini on aivan päin helvettiä. Ensi viikosta lähtien kello soi töihin taas kuuden aikoihin, enkä rehellisesti tiedä miten tulen pysymään kasassa. Työpaikka on kuitenkin viime vuodelta tuttu ja odotan jo joidenkin työkavereiden näkemistä. Silti perus kahdeksasta neljään työ tuntuu valtavalta taakalta tällä hetkellä. Onneksi opintoni tulevat pian päätökseen.

Haluaisin jakaa arkeani kumppanin kanssa. Ajattelin jo tänä talvena tekeväni niin. Toisin kävi ja nyt ollaankin minulle poikkeuksellisessa ääripäässä, nimittäin tuntuu että pelkään kuollakseni sitoutua! Minä, joka olen ollut aina parisuhdeihminen henkeen ja vereen. Tämä on juuri se osanen, jonka toinen onnistui jumalauta minusta pilaamaan. Enkä varmaan koskaan pysty antamaan anteeksi näitä vaurioita. En ainakaan ihan lähitulevaisuudessa. Voin olla eksieni kanssa ystävä, mutta ei se tarkoita etteivätkö he olisi joiltain osin olleet joskus täysiä idiootteja.

Joten tässä sitä ollaan. Uudessa vuodessa, aivan pihalla. Ilman vastauksia. Haluaisin kaivautua peiton alle ja jäädä sinne. Hakekaa minut sitten toukokuussa, kun luonto on taas elossa ja minullakin on mahdollisuus tuntea itseni taas energiseksi. Tämä tosin ei taida olla vaihtoehto kahden lapsen äidille, joten tuulta päin! Ihan sama vaikka se heittäisi silmille hiekkalaatikollisen hiekkaa ja hiuksista muodostuisi linnunpesä.

Jatketaan harjoituksia.

Laitetaan nyt edes harmoninen kuva kaiken valituksen koristukseksi.