Kunpa itsestänsä lomaa ottaa voisi.

Voi kunpa itsestänsä lomaa ottaa voisi
Edes yhden päivän
Huoletta olla

Täällä eletään vain kerran
Kuka toiste tänne tahtoiskaan
Josko jokin menee hyvin menee se pian vauhdilla jo toiseen suuntaan

Kuuntelin Irinan Minä-kappaletta vuosia sitten ja nyt taas sanat osuvat. Vaikka miten koitan taistella ahdistuneisuushäiriötäni vastaan, niin sillä on minusta yhä tiukka ote.

Turhahan minun oli edes kuvitella, että siitä tänä syksynä eroon pääsisin. Stressin määrä on ollut korkealla ja se tunnetusti vain pahentaa ahdistusta. Eli oloni on ihan ymmärrettävissä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisin siitä. Oireet ovat tiukassa ja vaikka niiden ymmärtäminen helpottaa oloani nykyään, niin haluaisin silti tunkea ne roskakoriin.

Välillä olisi kiva saada vapaapäivä itsestään ja elää niinkuin haluaisi. Tehdä asioita, jotka nyt tuntuvat liian haastavilta. Kyse kun ei nimittäin ole siitä ettenkö haluaisi, tai ettenkö haastaisi itseäni. Jossain kohtaa on kuitenkin laitettava raja ja annettava itselle lupa luovuttaa siltä kertaa.

Olen haastanut itseäni viime aikoina enemmän kuin vuosiin. Mennyt, tehnyt ja tavannut ihmisiä vaikka olo olisi ollut vaikea. Tarttunut rohkeasti tilaisuuksiin, joille ennen olisin melko varmasti sanonut ei. Lisäksi olen opetellut sanomaan, jos oloni on huono, sen piilottamisen sijasta. Eikä kukaan ole vielä valittanut. Olenkin kelvannut olostani huolimatta. Saanut kaipaamani tilan hengähtää. Ja paniikkikohtauksen sijasta oloni onkin helpottanut. Olen saanut itseni uskomaan, että olen turvassa, vaikka kropassani on hälytystila päällä.

Pitkään pelkoni on ollut se, että minä en kelpaa. En voi kelvata. En tällaisena. Olen hankala, vaikkakin tahtomattani. Sen huomaaminen, että ihmiset haluavatkin minut seuraansa ja pitävät minusta juuri näin, on voimaannuttavaa. Se lisää luottoani heihin ja auttaa ehkä minua palaamaan hiljalleen kohti sitä millainen haluan olla.

Kiitos kun olette. ❤